Bujinkan Huovi Dojo

16/01/2016 Bujinkan Huovi Dojo – BHD

BHD was born in Autumn 2001, when I started to teach Bujinkan Budô Taijutsu in Säkylä.

While I was thinking about a name for the dôjô the place name Säkylä seemed too difficult to pronounce in these international times. On the other hand I thought the name would be for “my” dôjô, and therefore couldn’t be tied to a place – in case I would end up moving to someplace else.

I don’t remember the exact time when Bujinkan Huovi Dojo started to be used as a draft name, possibly sometime when 2001 was changing to 2002, but the name stuck gradually. It is tied to a place because the more precise place where I live in Säkylä is Huovinrinne, but I suppose the name can be tied to it’s original place of use.

The word “huovi” comes from Swedish word “hofman” meaning a man of court. In Swedish-governed Finland huovis were the professional soldiers of the Middle Ages (at least 15th to 16th centuries) provided to the army by households keeping horses. They also acted as government representatives – therefore maintaining order – during peace time. History books also mention “huovi riders” (“ratsuhuovi” in Finnish), but to my understanding all huovis were armored, mounted warriors. Foot soldiers were called “nihti”, which comes from mid-lower German word knecht meaning boy, servant or armed man (the word later becoming knight).

The most remarkable incidents in connection which huovis are usually mentioned are the Battle of Joutselkä in 1555 and Nuijasota (“Club War” – no, it doesn’t refer to any bar…) from 1596 to 1597. In Joutselkä the huovis formed a detachment that closed the road Russian war party was advancing while skiing detachment struck on the side resulting in a crushing victory for the Finns led by Juho Maununpoika. Nuijasota was fought as a sideshow of the power struggle between Finland’s governor (or something like that) Klaus Fleming and Duke Carl who tried to ascend the Swedish throne. During that was Fleming’s huovis defeated a violent peasant rebellion that began in Pohjanmaa.

What makes huovis so good example that it is worth using in a dôjô name? I leave that definition to the reader to ponder, but provide my view on the subject. As should be evident from above, huovis were soldiers and policemen of their time and society. I see a direct correlation to samurai class. The samurai were in a similar role as a class of society, while during wars auxiliary troops were used to strengthen the numbers. After chasing the Ainu to the North the samurai defeated two Mongol invasion in 13th century – helped by the forces of nature. Once or twice the samurai invaded Korea. For the main part of their history the samurai fought each other. During the peaceful Edo period 1600-1868 the samurai were used to put down 1240 peasant rebellions. My view on where the huovis stand is mainly formed on the basis that I don’t think the deciding factor is what a armed person is called, but for which he uses the weapon.

BHD trains from Autumn to Spring in a local school and from Spring to Autumn on a grassy sports field. The group is small, there’s just a few of us. There’s no beginners’ courses organized, newcomers are welcome to join regular classes to learn the basics while more advanced students are honing their skills. This of course means that the learning curve is quite steep right away – but this would have to be faced at the end of a beginners’ course anyway. It’s better just to try to learn couple of ideas during each class, that’s how it goes.

The purpose of BHD is to develop it’s members by practicing Bujinkan Budô Taijutsu while respecting it’s traditions and the knowledge of those who have been training for longer. Especially since the group is small, BHD tries to actively train with teachers who have been learning with sôke Hatsumi – most important of them naturally being shihan Moti Nativ, whose teachings I have enjoyed since 1997. BHD is in cooperation with Bujinkan Dojo Finland and Bujinkan Shinden Dojo Finland.

– Jukka Nummenranta, shidôshi, dôjô-chô

08/09/2014 Bujinkan Huovi Dojo – BHD

BHD sai alkunsa syksyllä 2001, kun aloin opettaa Bujinkan Budô Taijutsu:a Säkylässä.

Miettiessäni nimeä dôjô:lle, Säkylä tuntui vaikealta lausuttavalta näin nykyisenä kansainvälisenä aikana. Toisaalta ajattelin nimen olevan “oman” dôjô:ni nimi, eikä se siten voisi olla paikkaan sidottu – saattaisinhan päätyä muuttamaan muualle.

En muista, milloin tarkalleen Bujinkan Huovi Dojo tuli ajatuksena mieleen “työnimeksi”, ehkä 2001-2002 vaihteessa, mutta sen käyttö vakiintui vähitellen. Se on sikäli paikkaan sidottu, että asuinpaikkani Säkylässä on Huovinrinne, mutta sopiihan sen olla sidottu alkuperäiseen käyttöpaikkaansa.

Sana “huovi” tulee ruotsin kielen sanasta hofman, joka tarkoittaa hovimiestä. Suomessa huovit olivat keskiajan (ainakin 1400-1500 -lukujen) ammattisotilaita, ja olivat käytännössä ratsutilojen anti sotaväelle. He toimivat myös esivallan edustajina – ja siten järjestyksen valvojina – rauhan aikana. Historian kirjoissa puhutaan myös “ratsuhuoveista”, mutta ymmärtääkseni kaikki huovit olivat haarniskoituja ratsumiehiä. Jalkamiehet taasen olivat nihtejä, joka tulee keskialasaksan sanasta knecht, tarkoittaen poikaa, palvelijaa tai asemiestä (myöhempänä muotona knight – ritari).

Merkittävimmät tapahtumat, joiden yhteydessä huovit yleensä mainitaan ovat Joutselän taistelu 1555 ja Nuijasota 1596-1597. Joutselän taistelussa huovit muodostivat venäläisen sotajoukon tien katkaisevan osaston samalla kun hiihtojoukot iskivät sen sivustaan, lopputuloksena murskavoitto Juho Maununpojan suomalaisille. Nuijasodassa, joka käytiin Suomen alueen käskynhaltijan “rautamarski” Klaus Flemingin ja Ruotsin kuninkaaksi pyrkivän Kaarle-herttuan valtakamppailun sivunäytöksenä, Flemingin huovit kukistivat Pohjanmaalta alkaneen väkivaltaisen talonpoikaiskapinan.

Mikä sitten tekee huoveista niin hyvän esikuvan, että termiä kannattaa käyttää dôjô:n nimessä? Jätän tuon arvottamisen itse kunkin omaan harkintaan, mutta esitän tässä oman näkemykseni asiaan. Kuten edellä on todettu, niin loppujen lopuksi huovit olivat oman aikansa ja yhteiskuntansa sotilaita ja poliiseja. Näen heissä myös selkeän vertauksen samurai-luokkaan. Samurai:than olivat omana yhteiskuntaluokkanaan vastaavassa roolissa, sodissa oli luonnollisesti apuna “nostoväkeä”. Ainujen pohjoiseen ajamisen jälkeen samurai:t torjuivat 1200-luvulla kahdesti mongolien hyökkäyksen – luonnonvoimien avustuksella. Kerran tai kahdesti samurai:t hyökkäsivät Koreaan. Pääajan historiastaan he taistelivat keskenään. Rauhallisella Edo-kaudella 1600-1868 samurai:ta käytettiin 1240 talonpoikaiskapinan kukistamiseen. Näkemykseni huovien arvottamiseen muodostuu lähinnä siitä, että en pidä ratkaisevana sitä, millä nimellä aseistettua henkilöä kutsutaan, vaan minkä vuoksi hän asettaan käyttää.

Harjoittelemme syksystä kevääseen paikallisen koulun tiloissa ja keväästä syksyyn urheilukentän nurmella. BHD on pieni porukka, meitä on vain muutama. Varsinaisia alkeiskursseja ei järjestetä, vaan uudet tulijat ovat tervetulleita tavallisiin harjoituksiin oppimaan perusasiat yhdessä taitojaan hiovien pidemmälle edenneiden harjoittelijoiden kanssa. Tällöin tietenkin oppimiskäyrä on heti alkuun melko jyrkkä, mutta lähes samaan tulisi törmäämään alkeiskurssin jälkeen. Kannattaa vaan lähteä oppimaan aina pari asiaa kunkin harjoituksen aikana, siitä se alkaa.

BHD:n tarkoituksena on kehittää jäseniään ihmisinä harjoittelemalla Bujinkan Budô Taijutsu:a, sen perinteitä ja sitä pitempään harjoitelleiden oppeja kunnioittaen. Varsinkin koska dôjô:n omat ympyrät ovat pienet, niin BHD pyrkii aktiivisesti harjoittelemaan Hatsumi-sôke:lta oppia saaneiden eri opettajien kanssa, heistä tärkeimpänä luonnollisesti Moti Nativ –shihan, jonka opetuksesta olen saanut nauttia vuodesta 1997 alkaen. BHD toimii yhteistyössä Bujinkan Dojo Finland:in ja Bujinkan Shinden Dojo Finland:in kanssa.

– Jukka Nummenranta, shidôshi, dôjô-chô

07/09/2014 Bujinkan Dojon Periaatteet

14/08/2014 Nihontô – japanilainen miekka

(lyhyt oppimäärä)

Varhaisessa historiassa Japanissa oli käytössä kiinalaistyyliset miekat, yleisesti suora kaksiteräinen miekka nimeltään ken (‘miekka’; Kiinassa jian). Siitä kehittyi yksiteräinen suora tachi (‘suuri miekka’), jota kannettiin vyöstä ripustimissa vaakatasossa roikkumassa leikkuuterä alaspäin. Ajan myötä tachi käyristyi kantotavan pysyessä samana. Tachi oli miekka sekä taisteluvarustukseen että hoviasuun.

Esimerkiksi virkamiehillä oli käytössä kodachi (‘lyhyt tachi‘), jota kannettiin samaan tapaan kuin tachi:a.

Taistelukentällä tachi:n kanssa kannettiin jotain lyhyempää asetta, kuten yoroidôshi, koshigatana tai tantô. Näistä arvatenkin kehittyi vyöhön työnnettynä leikkuuterä ylöspäin kannettava apumiekka uchigatana (ilmeisesti ‘yksipuolinen lyömäterä’).

Taistelujen muuttuessa jalan käytäväksi uchigatana pidentyi ja siitä muodostui katana. Tachi:a ja katana:a käytettiin ilmeisesti rinnan, edellinen sopi arvatenkin paremmin ratsumiehen käyttöön ja jälkimmäinen jalkamiehelle. Tässä vaiheessa kummallakin näistä miekka oli yari:n (keihäs) vara-aseena.

Ajan myötä tachi:n lyhentyessä ja katana:n pidentyessä niiden pituus ja muoto lähentyivät toisiaan. Ennen pitkää samaa terää saatettiin kantaa yoroi:n kanssa tachi:na ja siviilivaatteissa katana:na.

Jossain määrin käytettiin myös pidempiä, kokonaispituudeltaan keskimäärin noin kaksi metriä pitkiä miekkoja: Nodachi (‘kenttä-tachi‘), ôdachi (‘suuri tachi‘; mahdollisesti vain symbolinen käyttö), wakodachi (‘merirosvo-tachi‘), seoidachi (‘selässäkannettava tachi‘; mahdollisesti kaikkien yhteisnimitys), chôken (‘pitkä miekka’),… Nämä tuotiin taisteluun joko selkään sidottuna tai avustajan kantamina.

Katana:a kannettiin myös siviiliasussa, ja sille muodostui pariksi samalla tavalla kannettu wakizashi (‘aseta vartalon sivulle’). Olettaisin wakizashi:n tulleen rinnalle aiemmin taistelussa kannettujen lyhyempien miekkojen esimerkin myötä. Samanlaiseksi varusteltu miekkapari tunnettiin nimellä daishô (‘pitkä-lyhyt’), joka tulee pitkää ja lyhyttä miekkaa tarkoittavista sanoista daitô ja shôtô. Tokugawa-kaudella (1603-1867) daishô:n kantamisesta tuli samurai:n tunnus: Kahden miekan kantaminen oli muilta yhteiskuntaluokilta kielletty.

Vuonna 1876 daishô:n kantaminen kielletään muilta kuin poliisilta ja armeijalta. Vuosisadan vaihteeseen mennessä asevoimat siirtyvät käyttämään eurooppalais- tai venäläismallisia miekkoja.

1935 Japanin armeija ja laivasto ottavat lähes tachi-tyyliin kannettavan nihontô:n käyttöön, shin-guntô (‘uusi armeijamiekka’) ja kai-guntô (‘laivastomiekka’). Nämä olivat joko heikkolaatuista teollista tuotantoa, Yasukuni jinja:n uustuotantoa tai perintömiekkoja ohjesääntöjen mukaisissa varusteissa.

Japanin hävittyä Toisen Maailmansodan asevoimat luopuvat miekoistaan 1945 (jonka jälkeen US miehitysjoukot takavarikoivat miekkoja myös siviileiltä). Tämän jälkeen ovat käytössä olleet eurooppalaistyyliset miekat.

– Jukka Nummenranta, shidôshi, dôjô-chô

08/02/2006 Rokushakubô – väline kehittymiseen

Rokushakubô – väline kehittymiseen

Kirjoittanut shihan Moti Nativ, ja julkaistu englanninkielisenä kirjassa “Bujinkan Budô Taijutsu – Exploring the Essence of the Martial Arts“.

Käännetty ja julkaistu tällä sivustolla Moti Nativ:in ja Alex Esteve Calero:n luvalla.

Kääntäjä Jukka Nummenranta

Taustaa

Vuonna 1330 Yasushimaru Kurando istutti rokushakubôjutsu:n juuret perustaessaan Kukishin ryû:n. Noista juurista kasvoi jättimäinen puu, joka kasvaa edelleen.

En ole välttämättä ainoa, joka hämmästyi kuullessaan tarinan urheasta nuoresta taistelijasta, joka tunkeutui linnaan pelastaakseen siepatun vanhan keisarin, ja taisteli takaa-ajavia vartijoita vastaan salaisilla sauvatekniikoilla menetettyään naginata:nsa terän. Nerokkaan operaation jälkeen vapautettu keisari Go-Daigo antoi Kurando:lle nimen “Kuki”, koska hän oli taistellut kuin yhdeksän demonia.

Monesti harjoitellessani bô:lla kysyin itseltäni noista salaisista tekniikoista. Eräänä päivänä lakkasin kysymästä, ja kohtasin vastaukset. Nykyisin aina käyttäessäni bô:ta aistin nuo salaiset tekniikat.

Voit ihmetellä kuinka saavutin tuon tunteen. Sainko sen lukemalla jotakin tai Hatsumi-sensei:n sanoista minulle. Kyllä, luen paljon, puhuin Hatsumi:n kanssa ja kuuntelen häntä monissa tilanteissa, mutta tietoisuus kasvoi syvältä vartaloni sisältä monien vuosien kokemuksista bô:n kanssa. Tämä on lähteenä totuudelle joka yhtäkkiä iskee sisimpäämme ja mieleemme monen vuoden harjoittelun jälkeen. Itse asiassa teemme monia löytöjä kun annamme mennä ja jatkamme harjoittelua.

Muistoni ilmiöstä on se, että vaikka kehityin vähän kerrallaan, uuden näkemyksen kohtaaminen aina yllätti minut. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa kun tajusin bô:sta tulleen käteni jatke pystyin helposti fokusoimaan sen maaliini.

Jotkus noista löydöistä tapahtuivat kun onnistuin iskemään hyökkääjää rokushakubô:lla täydellisellä ajoituksella, työntämään tai jopa nostamaan, lukitsemaan, kuristamaan häntä tai hallitsemaan hänet vaivatta. Kun pystyin “pistämään” häntä bô:lla kuin yari:lla tai “viiltämään” kuin käyttäisin naginata:a. Kun bô:n reuna saattoi olla pehmeä tai karhea aivan kuin nyrkkini, kun pystyin nojaamaan siihen hypätessä, potkaistessa ja lyödessä tai vetäessäni miekkani. Kun bô-tekniikoista tuli yhtä taijutsu:ni kanssa.

Rokushakubô – johdanto

Ylläolevasta lauseesta saatat saada välähdyksen erilaisista tavoista käyttää bô:ta, mutta sanat ja ajatukset sellaisinaan eivät riitä antamaan intuitiivista tunnetta jota tässä yritän kuvailla.

Muista että salaisuudet lakkaavat olemasta salaisuuksia kun paljastat ne. Useimmiten ne ovat verraten yksinkertaisia ideoita jotka tulevat käytännöllisiksi tietyillä taitotasoilla.
Esimerkiksi kyky vaihtaa joukko peräkkäisiä fokusoituja iskuja yhdeksi virtaavaksi liikkeeksi menettämättä hyökkäyksen tai puolustuksen tarkkuutta tai tehokkuutta.

Puhuessani bô:sta kuvaan (tässä lyhyesti) itse asiassa monia harjoitusvuosiani Bujinkan:in tiellä.

Ensimmäinen tapaamiseni bô:n kanssa oli 1975 aloittaessani harjoitteluni Bujinkan:issa. Todellinen bô-harjoitteluni alkoi 1978. Kärsin silloin polveni loukkaantumisesta. Molemmat polveni olivat huonossa kunnossa, pilaten kykyni potkia, hypätä tai nostaa painoja. Kaikki, mikä toi painetta polviini, oli epämieluisaa ja toisinaan hyvin kivuliasta. Keskityin aseharjoitteluun, pääasiassa bô ja hanbô.

Pääasiallinen bô-harjoittelupaikkamme oli armeijan vanhan tukikohdan pihamaa, jota ympäröivät erimuotoiset eukalyptuspuut (joita käytimme kiipeilyharjoitteluun) ja kaikenlaiset pensaat (parhaimpia piiloutumis- ja ryömimintekniikoihin). Maa oli polveilevaa ja reikäistä, joten surukseni ympärystön asukkaat käyttivät tätä yleistä aluetta kaatopaikkana.

Pelkästään bô:n kanssa harjoittelualueelle käveleminen pakotti minut kuuntelemaan vartaloani ja liikuttamaan bô:ta siten ettei se häiritsisi kävelyäni esteiden yli ja ali.
Olin sikäli onnekas, että opettajani shihan Doron Navon toi mukanaan Japanista hyvälaatuisen bô:n, joka oli tehty raskaasta, sileästä puusta, joka oli miellyttävää pidellä ja käyttää harjoitteluun. Käytän vielä tänäkin päivänä tätä samaa bô:ta jota kosketin ensimmäistä kertaa yli 26 vuotta sitten.

Perusajatukset

Olet voinut jo huomata useita aikaisesta bô-harjoittelustani nousseita perusajatuksia: harjoittelupaikka, itselle sopivan bô:n valitseminen ja sen kuljettaminen.

Aloittelijoille suositellaan bô-harjoitteluun suurta, avointa aluetta. Voimme silloin keskittyä perusasentoihin, liikkumiseen ja vartalon asennon hallintaan bô-tekniikoita tehtäessä.

Sitten kun saavutamme tason, jossa olemme tietoisia ympäristöstämme menettämättä tehokkuutta tekniikoiden suorittamisessa, meidän pitäisi siirtyä toisiin paikkoihin. Näissä voisi olla esteitä tai esineitä, jotka pakottavat meidät liikumaan niiden ympäri, yli tai ali tai käyttämään niitä lisäämään toimiemme tehoa tai tarkkuutta.

Bô:n valitsemisesta: meidän tulee harjoitella painoltaan, pituudeltaan ja paksuudeltaan erilaisilla malleilla. Tämä auttaa hallitsemaan bô:ta. On hyödyllistä merkitä toinen pää: silloin on helpompi erottaa oikea vasemmasta ja etuosa takaosasta. Lisäksi tällöin voit bô:ta käyttäen harjoitella yari– tai naginata-tekniikoita.

Bô:n kuljettaminen on erittäin tärkeätä. Tämä antaa mahdollisuuden käyttää bô:ta ei ainoastaan taisteluvälineenä, vaan joihinkin sauvojen alkuperäisistä tarkoituksista. Ihmiskunnan historia muistuttaa että meillä on sauva mukanamme myös muihin tarkoituksiin. Tunnistamme sauvan kävelemisen apuvälineenä tai työkalujen osana. Yksi esimerkki, jonka Doron mielellään toi esiin bô-harjoittelussa oli tapa, jolla paimenet käyttävät pitkää sauvaa laumansa kaitsemiseen. Doron korosti sitä seikkaa, että paimenet leikittelevät sauvallaan seistessään tai kävellessään kedolla olevaa laumaa valvoessaan. Hän väitti että aseen kanssa leikitteleminen on olennaista taitojemme kehittämisessä, koska se jalostaa suhdettamme bô:hon.

Bô ja Taijutsu

Meidän tulee keskittyä vartaloomme (taijutsu), eikä pelkästään bô:hon. Meidän tulee muistaa että Budô:ssa bô on väline, mutta vartalomme on tavoite. Haluamme kehittyä fyysisesti ja henkisesti bô:n avulla.

On myös tärkeätä pitää mielessä, että väärällä tavalla liikkuminen pitkää ja raskasta asetta käytettäessä aiheuttaa energian tuhlaamista ja saattaa kehittää rasitusvammoja pitkällä aikavälillä.
Itse asiassa bô antaa meille mahdollisuuden korjata taijutsu:amme. bô on suuri apu liikkeidemme hienosäädössä. Sen voi selittää helposti tieteellisesti: Kun ojennamme vartaloamme ja kasvatamme etäisyyttämme bô:n paino ja pituus saavat virheemme näkymään räikeän selvästi.

Kuten varmasti ymmärsit aivot ovat vähemmän tietoisia vartalon tietyistä osista kuin toisista. Tietoisuus on suurempi kielessä ja sormissa kuin kyynärpäissä ja lantioissa. Bô:lla harjoitteleminen hioo kykyämme kehittää vartalon kaikkien osien käyttöä.

Minun täytyy korostaa tässä että kehittyminen riippuu suuresti siitä, että sinulla on opettaja (sensei – ohjaaja), joku joka valvoo harjoitteluasi ja osoittaa virheesi. Joku joka ohjaa sinua ja kertoo sinulle kun olet valmis korkeammalle tasolle. On erittäin todennäköistä että harjoittelu yksinään voi saattaa sinut väärien liikkeiden ansaan; pahinta on että niistä tulee huonoja tapoja jotka ovat vaikeita korjata.

Kehitystasot

Kehityksen voi kuvata tapahtuvan kolmessa päätasossa, jotka kaikki voidaan edelleen jaotella.
Ensimmäinen vaihe on perustekniikoiden ja perinteisen kata:n sisäistäminen.
Toisessa vaiheessa Bujinkan:isa opitaan Happôhikenjutsu:n kautta – särkemällä perinteinen kata muuttamalla perusparametreja (esim. kulma, etäisyys, rytmi) tai käyttämällä erilaisia aseita.
Nämä kaksi tasoa johtavat sinut Shinkengata:n tasolle (kolmas taso), toteutettuna luonnollisella tavalla (ajattelematta), jossa voit aistia ja käyttää bô-tekniikoiden salaisuuksia.

Budô:ssa on tavallista käyttää termejä Shu, Ha, Ri luokittelemaan kehitystasoja. Käytän noita termejä apuna selventämään ajatuksiani.

Shu

Shu:lla tarkoitetaan perinteisen kata:n oppimista ja tutkimista. Jotkut myös katsovat tämän tason tähtäävän jutsu:un (taito), jonka tulisi antaa meille perusta dô:lle (tie).

Tarvitsemme kärsivällisyyttä kunnes tulemme tutuiksi perusteiden kanssa, mikä tarkoittaa systemaattista monien vuosien harjoittelua. Meidän täytyy olla tarkkoja ja tutkia itseämme varmistuaksemme siitä, että tähtäämme kohti oikeita liikkeitä. Tämä on Budô-harjoittelun periaate, mutta tunnen sen olevan erityisen merkittävä bô-harjoittelussa.
Tällä menetelmällä harjoitteleminen johtaa todennäköisesti pisteeseen, jossa pystyy käsittelemään bô:ta käyttämättä lainkaan voimaa. Tämä tarkoittaa myös sen tason saavuttamista, jossa harjoitellaan täydellä tietoisuudella vartalon asennosta ja liikkumisesta (kamae ja sabaki).

Kun olemme tutustuneet bô:hon hyvin alustavassa harjoittelussa, olemme valmiit keskittymään ajoitukseen ja etäisyyteen perinteisessa kata:ssa.

Ilman pienintäkään epäilystä sanoisin tämän olevan kaikista tärkein taso käsittäen arvokkaimmat opit. Syinä tähän ovat:

Tärkein ja ensimmäinen syy on yksinkertaisesti se, ettet voi jättää tätä vaihetta väliin; kuten kaikissa projekteissa me tarvitsemme aloituspisteen ja rakenteen.

Toiseksi perinteinen kata tuo meille taistelijoiden ja opettajien tietouden ja kokemuksen, ja itse asiassa kuljettaa bô-tekniikoihin kätketyt salaisuudet halki vuosisatojen.
Tällä tasolla on tärkeätä olla hyvä teknikko; työskennellä seuraten tarkasti saamiamme sanallisia ja kuvallisia ohjeita, ja täydentää niitä opettajien antamilla suullisilla ohjeilla ja tiedolla.

Nyt tarvitsemme harjoitteluparin. Sekä hyökkääjän että puolustajan tulee pitäytyä perinteisessä kata:ssa. Minun harjoittelutavoitteeni on tehdä perinteinen kata eläväksi.

Tässä vaiheessa me opimme kata:n molemmat puolet, sekä hyökkääjän että puolustajan osat kata:n suorittamisessa. Bô:n luonteenomaisuuksista johtuen koemme eri tavalla puolustuksen ja hyökkäyksen. Taistelutaitojen olemus on hyökkäyksen ja puolustuksen ymmärtämisessä. Jotkut saattavat käyttää termiä “taistelijan vaisto” (warrior intuition) kuvatakseen tämän harjoittelun lopputulosta.
Tässä me ymmärrämme syyn jokaiselle kata:n liikkeelle, yhteyden bô:n ja taisabaki:n kanssa sekä kata:n virtauksen (nagare).

Koska bô kata:t on koostettu siten, että toinen käyttää miekkaa puolustuksessa tai hyökkäyksessä toisen käyttäessä rokushakubô:ta, me itse asiassa opimme käyttämään miekkaa harjoittelemalla bô:lla.

Ha

Seuraavalle tasolle siirtyminen ei tapahdu yhdellä selkeällä askeleella. Hatsumi:n opettamistavan mukaan, Happôhikenjutsu:n periaatteita käyttäen, me koemme bô:n monen ryûha:n monissa tekniikoissa. Saatat ehkö muistaa kuinka Hatsumi opetti meille Gyokko ryû bôjutsu:a, vaikka Bujinkan:in virallinen historia viittaa bôjutsu:n kuuluvan Kukishin ryû:n taitoihin. Joten me omaksumme edistyneitä ideoita vaikka olemme vasta aloittelijoita ja evoluution tapaan löydämme itsemme korkeammalta tasolta. Tämä taso luokitellaan Budô:ssa termillä “ha“.

Nyt me “leikimme” kata:lla. Tässä vaiheessa menemme luovalle tasolle. Haluamme särkeä muodon, mutta pysymme kata:n periaatteissa. Tämä on “henka:a” – variaatioita.

Ajattelen nyt olevan hyvä hetki seisahtaa hetkeksi ja puhua syystä kehittää rokushakubô-taitojamme. Monesti minulta on kysytty, joskus kriittisellä tavalla, miksi panostaa niin paljon epäkäytännölliseen aseeseen (kukaan ei tänä päivänä kulje parimetrisen sauvan kanssa). Itse asiassa olen jo kertonut yhden tärkeän syyn bô-harjoitteluun kun mainitsin sen olevan tehokas väline taijutsu:mme kehittämisessä.

Mutta paljoon tätä enemmälti bô-harjoittelu kasvattaa meitä taistelutaiteilijoina. Pitkä ase antaa meille paremman ymmärryksen ja hallinnan etäisyydestä ja ajoituksesta. bô ei ole pelkästään ase pitkän etäisyyden tekniikoihin; me pääsemme tasolle jossa käytämme sitä lyhyeltä etäisyydeltä (taistelussa kasvokkain). Ainutlaatuinen asia on mahdollisuutemme muuttaa etäisyyttämme yli kolmesta metristä nollaan.

Lopputuloksena, vaikkakaan emme kuljeta pitkää sauvaa päivittäin mukanamme töihin emmekä varmastikaan mene sellainen mukanamme ravintolaan tai teatteriin, bô:n taistelutaidot muokkaavat lyhyempien aseiden tekniikkaamme todella tehokkaaksi ja käytännölliseksi.

Kun särjet muotoa, sinun tulisi käyttää ja pysyä yhteydessä perinteisen kata:n ajatuksiin:

a. Tällä menetelmällä Hatsumi-sensei opettaa meitä – aloittaen aina perusmuodosta.

b. Teet henka:a – tarkoittaen että muutoksella perusmuodosta tulisi olla syy tai looginen selitys.

c. Harjoittelumenetelmän kannalta sinun tulee tuntea tie takaisin alkupisteeseen. Jos menetät tämän yhteyden sinun täytyy ottaa se varoituksena siitä, että saatat olla erkanemassa tehokkaasta harjoittelusta.

d. Tehokkaiden variaatioiden suorittamiseen tarvitaan erinomaista perustekniikan hallintaa. Tehokkaat variaatiot syventävät perustekniikan ymmärtämistä. Muista että perinteisen kata:n “salaisuudet” annettiin meille monen taistelijasukupolven kautta.

Monesti aloittelijat ovat kertoneet olevansa ymmällään. He tuntevat nujertuvansa variaatioiden alle ja itse asiassa valittavat tuntevansa olevansa eksyksissä. Tästä minulle tulee aina mieleen valtameren keskellä oleva merimies, joka on kadottanut ankkurinsa tai ehkä kompassinsa (käytännössä epävarmuus ja turhautuminen ovat varsin tyypillisiä harjoittelussamme joten täytyy oppia leikittelemään ja suoriutumaan tässä tilanteessa).
Kyllä, kun harjoittelet itseksesi ja vielä tärkeämmin kun opetat muita, on tärkeätä pysyä suunnassa.

Henka:lla on monia hienostuneisuuden tasoja. En ryhdy tässä selittämään tätä pikkutarkasti. Käytän joitain esimerkkejä antaakseni sinulle ymmärrystäni henka:sta ja tavasta päästä yli muutosvapauden monimutkaisuudesta.

Ensimmäinen ja helpoin tehtävä on muuttaa kata:n viimeinen liike. Humoristisesti voisin sanoa – tapa harjoitteluparisi eri tavoilla.

Toinen ajatus, ei kuitenkaan kovin kaukana edellisestä, on valita kata:sta yksi tai useampia liikkeitä, mielellään kata:n sisältävään periaatteeseen viittaavat, ja yritä suorittaa ne muuttaessasi etäisyyttä ja aseita.

Hienostuneempaa, minun mielestäni, on suorittaa kata useampaa kuin yhtä hyökkääjää vastaan. Tällöin sinun täytyy muuttaa liikkeiden alkuperäistä tarkoitusta. Esimerkiksi vaihda bô:n kääntäminen puolustukselliseksi tai hyökkäykselliseksi iskuksi. Myös sabaki:a tai kamae:ta tarvitsee muuttaa kun tilaa (kûkan) ja ajoitusta käytetään eri tavalla.
Sinun täytyisi myös käsitellä ura-puolta, eli vastustaja irtautuu ja nousee voittajaksi ellet reagoi ja ota voittoasemaa takaisin.

Kaikki ylläolevat sisältävät loputtomasti tekniikoita.
Älä unohda palata perusteisiin ajoittain. Jos huomaat kehittyneesi perustekniikoiden suorittamisessa, tämä on merkki siitä että olet oikealla tiellä (dô).

Ri

Olemme seuraavassa vaiheessa – ri. Mitä teemme nyt? Tässä vaiheessa sinun vartalosi tulisi tietää mitä tehdä. Tässä vaiheessa emme ajattele. Vartalo liikkuu tunteen ohjaamana. Tätä tarkoittaa “nollana” (zero) oleminen. Tällöin tietoisuus, kyky ja ymmärrys (knowledge, ability and understanding; KAU) ovat yhdistyneet mielessämme, sisuksissamme ja sydämessämme tai kuten yleisessä fraasissa “vartalo, mieli ja henki”.

Tässä vaiheessa lopetat salaisten tekniikoiden etsimisen – koska vaistoat ne. Nyt et enää välitä salaisuuksista koska sinulla on omasi. Tällä tasolla bô-harjoittelulla hankittu KAU tuodaan esiin ja yhdistetään kaikkien muiden tekniikoiden suorittamisessa. Tätä on bô:n vaikutus shinkengata:an.

Periaatteiden ja ajatusten opettaminen

Jonkin aikaa sitten näytin Hatsumi:lle kuvan Carmel:ista, kolmivuotiaasta pojastani, seisomassa Seigan no kamae:ssa sensei:ltä lahjana saamansa shôtô:n kanssa. Hatsumi:n ensimmäiset sanat olivat että meidän tehtävänämme on pitää huolta seuraavasta sukupolvesta.
Kyllä, on olemassa toinen aste tai ulottuvuus: Opettaminen – sensei:ksi tuleminen, seuraavan sukupolven ohjaaminen. Tällöin otat vastuun oppilaistasi. Minun mielestäni kaavana on, että opettaminen tarkoittaa vastuullisuutta.

Suurin ongelma, johon olen törmännyt tässä asteessa on ollut vaikeus opettaa ja antaa kokemustani seuraavalle sukupolvelle. Vaikka uskon, että Budô:n opettamisen pitää tulla sydämestä, meni monta vuotta kehittää itseäni tyydyttävä opettamismenetelmä.

Huomasin erittäin vaikeaksi vaatia oppilaitani seuraamaan ohjeita ja periaatteita joista olen kertonut tässä artikkelissa. Kun katson taakse aikaan jolloin olin oppilaana, en muista opettajaltani yhtään vaatimusta. Kaikki mitä tein kumpusi omasta motivaatiostani oppia bô:ta.
Joten ymmärsin, ettei opettamisen ja oppimisen välillä ole vastaavuutta. Ne ovat erillisiä asioita.

Kun päätät ottaa opettajan tehtävän sinun täytyy olla tietoinen, että olet esimerkki ja malli matkittavaksi. Monestikaan se mitä puhut, ei ohjaa oppilaitasi, vaan se mitä teet.

Kokemuksestani tämä on todellinen testi KAU:llesi, jossa saat realistista palautetta osaamisestasi.

Muista että oppilaasi saattavat heijastaa omia virheitäsi ja puutteitasi. Käytä tätä tosiasiaa hyväksesi. Käytä tehtävääsi opettajana omien virheittesi korjaamiseen. Jos elät rauhassa tämän ajatuksen kanssa, tulet jatkamaan.
Kun oppilaasi ymmärtävät sinua ja pystyvät oppimaan sinulta, sitten voit taputtaa itseäsi olalle.
Kun joku kehuu sinulle oppilaasi kykyjä, sinun tulee olla iloinen ja ylpeä.
Kun oppilaasi aloittaa opettamisen omillaan, sinun tulee tukea häntä.

Turvallisuus

Bô:n oppimiseksi tai opettamiseksi tärkein harkittava asia on harjoittelijoiden turvallisuus, varsinkin jos he ovat aloittelijoita ja tapaavat iskeä harjoitteluparejaan vaarallisella tavalla. Yleensä joku lähellä harjoitteleva vahingoittuu; joskus minä, opettaessani, sain osumia valvoessani harjoittelua. Harjoittelijoita tulee kehottaa valvomaan ympäristöään ja tarvittaessa ohjata heidät levittäytymään sopivalle etäisyydelle.

Turvallisuus tarkoittaa myös suojautumista rasitusvammoilta – monet saavat selkäkipuja bô:lla harjoitellessaan. Harjoittelun aikana muistuta ajoittain oppilaitasi olemaan tietoisia vartalonsa asennoista.
Sinun tulee tehdä aikaa rentouttaville harjoitteille, ja teettää niitä bô-harjoittelun jälkeen tai valmistavana harjoitteena. Suosittelen alaselän painamista lattiaan samalla kun vartaloa keinutellaan edestakaisin, sivulta sivulle ja kiertävällä liikkeellä.

Toinen yleinen vamma on raapaumat ja kovettumat käsissä. Tämä on osa intensiivistä bô-harjoittelua. Tämän lieventämiseksi on suositeltavaa hioa bô sileäksi ja talkita kädet.

Päätteeksi

Oli vaikeata puristaa ajatukseni yhteen artikkeliin. Toivon että joskus lähitulevaisuudessa pystyn laajentamaan ne kokonaiseksi kirjaksi, jonka haluaisin omistaa Kukishin ryû Bôjutsu:lle.

Nautin rokushakubô:sta hyvin paljon. Minulle rokushakubô oli väline kehittymiseen. Se on saattanut elämääni Bujinkan:issa ja on ainutlaatuisilla ominaisuuksillaan lisännyt arvoa ymmärrykselleni Taijutsu:sta ja Happôhikenjutsu:sta.

Itse asiassa tunnen itseni hyväosaiseksi, sillä olen saanut tilaisuuden tarttua tähän aarteeseen.
Olen onnekas siitä, että edessäni on paljon opittavaa ja ymmärrettävää rokushakubôjutsu:sta.

Kiipeän edelleen sitä puuta.

16/01/2006 Bujinkan Huovi dojo

Bujinkan Huovi dojo on Säkylässä toimiva Bujinkan budô taijutsu -taistelutaitoa harjoitteleva pieni ryhmä. Toiminnasta vastaa shidôshi Jukka Nummenranta. Harjoittelemme talvet Säkylän Koulukeskuksen peilisalissa ja kesäisin Honkalan urheilukentän päätynurmella.

Uudet sivut avautuvat kokonaisuudessaan pian! -Webmaster

13/01/2006 Historiallisuus

Japanilaiset taistelutaidot (nykyään yleisterminä budô) jaetaan yleensä kahteen kategoriaan: Koryû ja gendai. Gendai budô tarkoittaa nykyaikaisia taistelutaitoja, eli Meiji-kaudella (1868-1912) tai myöhemmin syntyneitä lajeja. Koryû budô tai kobudô (ei pidä sekoittaa okinawalaisten lajien nimityksiin) puolestaan tarkoittaa vanhoja tyylisuuntia; tällöin usein tarkoitetaan Edo-kaudella (1600-1868) alkunsa saaneita tyylejä, jolloin ryûha-järjestelmän yleisesti katsotaan syntyneen. Toinen näkökanta ryûha-järjestelmän syntyajankohdaksi on 1300-luku. Ryûha-järjestelmää aiemmin taidot ilmeisesti siirrettiin sukupolvelta toisella ilman erityisempää “järjestelmää”, tästä on käytetty nimitystä kaden (sukuperinne). Koryû:n katsotaan yleisesti käsittävän ainoastaan samurai-luokan taistelutaitoja, jolloin pois rajautuvat okinawalaiset lajit, mahdolliset “tavallisen kansan” parissa kulkeneet lajit ja näkökannasta riippuen ninjutsu (jos katsoo samurai:n ja ninja:n olevan toisensa poissulkevat termit).

Koryû – gendai -jaottelu on siis lähes pelkästään perustamisajankohtiin pohjautuva jaottelu, eikä se välttämättä ota kantaa taistelutaidon päämäärään tai tarkoitukseen, on se sitten taistelutekniikan kehittäminen, henkinen kehittyminen, kuntoileminen, kilpaileminen tai näiden yhdistelmä. Tietenkin päämäärä vaihtelee vielä myös taidon sisällä opettajan mieltymyksen ja ymmärryksen mukaan…

Vanhimmiksi tähän päivään asti säilyneiksi koryû-tyyleiksi tunnustetaan yleisesti 1447 perustettu Tenshin Shôden Katori Shintô-ryû ja n.1518 perustettu Kashima Shintô-ryû. Vanhimpia tyylisuuntia taas vaikuttavat olevan(luonnollisesti, sodankäynnin historian mukaisesti) kyûjutsu:a, esim. 1200-luvulta lähtöisin oleva Ogasawara-ryû. Bujinkan:in tyylisuunnista lähes kaikki periytyvät Edo-kautta edeltävältä ajalta. Tässä nämä tyylisuunnat eri lähteistä löytyneiden sôke-luetteloiden mukaisten perustamisvuosien mukaan järjestettynä:

(Heian-kausi)

– Shinden Fudô-ryû 1113-1118 / 1100-luvun puoliväli

– Gyokko-ryû 1156

– Togakure-ryû 1161 / 1180-luku

(Heian tai Kamakura -kausi)

– Kukishinden-ryû 1100- vai 1300-luku?

(Ashikaga/Muromachi -kausi)

– Kotô-ryû 1532 / 1542

– Gyokushin-ryû 1532

– Kumogakure-ryû 1532

– Gikan-ryû 1558

(Tokugawa/Edo -kausi)

– Takagi Yôshin-ryû 1645-1695

(Kuten ylläolevasta ilmenee, muutamissa vuosiluvuissa on eri variaatioita – jopa vuosisadan tarkkuudella…)

Vuosilukujen mukaan Bujinkan:in tyylisuunnat ovat siis “perimältään” koryû budô:a tai kaden:ia. Niistä 1970-luvulla muodostettu Bujinkan budô taijutsu on taas perustamisajankohtaan pohjautuvan määritelmän mukaan gendai budô:a.

Vuosiluvut ovat vain vuosilukuja, enkä aio alkaa kiistelemään vanhimman koulukunnan titteleistä – ainakaan koska hallussani ei ole primääritodisteita asiasta. Kuulostaisihan se tietenkin hienolta harjoitella tunnustetusti Japanin vanhimpia taistelutaitoperinteitä, mutta toisaalta silloin voisi tuntea tarpeettomasti vastuuta “perinteen ylläpitämisestä”, mikä tietenkin länsimaiselle olisi melkoisen haasteellista. Kuitenkin – jos ottaa kyynisen realistisen asenteen – ainoa mitä nuo vuosiluvut merkitsevät, on että tyylisuunta on saattanut saada perustansa tuolloin. Tämähän pitää paikkaansa kaikenlaisten historiallisten merkintöjen kohdalla. On kuitenkin mahdotonta sanoa – näiden tai minkä tahansa muun tyylisuunnan kohdalla – pitääkö tämä paikkansa, ja miten paljon tyyli on muuttunut sen jälkeen. Yksi sukupolvenvaihdos riittää suuriin muutoksiin. Toinen asia on taas se miten paljon eri tyyleillä on eroja, ja missä määrin ne ovat historiansa aikana haarautuneet toisistaan.

Mitä tulee densho:issa periytyvään perinteeseen, niin vaikkapa yksittäisestä kata:sta lukee densho:ssa hyvin suuripiirteinen kuvaus, esimerkiksi (keksitty esimerkki): “Uke hyökkää oikean puolen iskulla. Tori vastaanottaa vasemmalla virtauksella, nousee potkulla ja kaataa ulkopuolisella käännöllä.” Ensinnäkin, on mahdotonta tietää, milloin kata on syntynyt tai kirjoitettu muistiin, miten kata:n kuvaus on muuttunut vuosien saatossa tai miten paljon siihen on muodostunut ja korjattu kirjoitusvirheitä. Ymmärtääkseni eri sukupolvien sôke:t kopioivat kääröt edelleen itselleen tai läheisimmille oppilailleen – eivät ne käytössä ikuisesti kestä; voi tietenkin olla että on ollut erikseen “arkistokappaleet” ja käytössä olevat, käytännöissä on ollut varmasti vaihtelua. Kokonaan toinen asia on sitten se yksityiskohtainen tapa, jolla kata on suoritettu, ja miten siihen liittyviä periaatteita on opetettu. Tämän pitäisi periytyä (ja olisi pitänyt periytyä) katkeamattomassa sôke/sôdenke -linjassa.

Yleensäkin historiassa pitää muistaa “filtterivaikutus”: Hallitsevan näkemyksen edustajat kontrolloivat historian ja virallisten asiakirjojen tallentamista. Esimerkiksi Euroopassa kristinuskoinen kulttuuri on vaikuttanut tällä tavalla. Toisaalta, jos ajattelee varsinkin ninjutsu-tyylisuuntia, niin niiden edustajat eivät välttämättä julkaisseetkaan kirjoituksia muiden saataville, ja suuri osa muissa taidoissa avoimemmin välitettävää tietoutta on siirtynyt varmasti ainoastaan oraalisesti.

Historian suhteen täytyy myös pitää mielessä sanonta “20-20 hindsight is an exact science” – eli ajatus vapaasti kääntäen “jäljestä päin katsottuna kaikki näyttää niin kovin selkeältä”.

Mitä siis historiallisuus tarkoittaa budô:ssa? Jotta jokin tyylisuunta saisi täyden hyväksynnän historiallisuudestaan, siitä täytyisi olla vanhoja alkuperäiskirjoituksia jäljellä sekä todistettavissa oleva päämiesten linja tähän päivään saakka. Silloin “paperityöt” olisivat kunnossa. Tämä ei kuitenkaan kertoisi vielä mitään käytännön taidoista; ei siitä mitä tyylin muinaiset taitajat osasivat, eikä nykyisten mestarien taidon laadusta. Toisaalta missä tahansa vaiheessa joku on voinut keksiä edeltävän historian, yhtä hyvin 1600-luvulta periytyvä densho voisi olla väärennös kuin uudempikin, kyseessä olisi vain “historiallisempi väärennös”.

On myös muistettava, että aikojen kuluessa tyylisuuntia on syntynyt ja kadonnut, vanhemmista on haarautunut uusia, tyylisuunnat ovat ottaneet toisiltaan ideoita, sekä tyylisuuntia on kokonaisuudessaan yhdistynyt. “Uudemmassakin” tyylisuunnassa voi olla siis säilyneenä hyvinkin vanhoja periaatteita – ja eivätköhän käytännössä kaikki Japanin taistelutaidot periydy Kiinan kautta tulleista intialaisista taistelumenetelmistä.

Tietyssä mielessä historia kannattaa unohtaa; tai ainakaan siihen ei kannata kiinnittyä. Jos taustojen tutkimisesta saa jotain lisäarvoa Taijutsu:n oppimiselle, tai periytyneen taidon ikä lisää motivaatiota harjoitteluun, tai mikäli historia kiinnostaa yleisesti – hyvä niin. Olennaista oman Taijutsu:si kannalta on kuitenkin opettajasi taito – sekä käytännön historian ja perinteen jatkumisen kannalta se miten hyvin hän osaa antaa oman opettajansa taitoa eteenpäin.

– Jukka Nummenranta, shidôshi, dôjô-chô

05/09/2005 Bujinkan – mitä se on?

Bujinkan Budô Taijutsu on Masaaki Hatsumi –sôke:n 1970-luvulla luoma taistelutaito, joka pohjautuu yhdeksään vanhaan koulukuntaan (koryû), joiden sôke-arvon hän peri opettajaltaan Toshitsugu Takamatsu –sensei:ltä, sekä muutamaan muuhun hänen aikaisemmin harjoittamansa tyylin oppeihin. Alunperin taitojen koonnos tunnettiin nimellä Togakure ryû Ninpô Taijutsu, sittemmin Bujinkan Ninpô Taijutsu ja 1995 alkaen käytössä on ollut nykyinen nimi.

Käännettynä “Bujinkan” tarkoittaa soturijumalan paikkaa, jolla Hatsumi-sôke kunnioittaa Takamatsu-sensei:n muistoa; “Budô” tarkoittaa sotilaallista tietä; “Taijutsu” tarkoittaa kehon taitoa.

Yhdeksän koulukuntaa:

Togakure-ryû Ninpô: Taijutsu:a, filosofiaa ja asetaitoja.

Gyokko-ryû Kosshijutsu: Lähietäisyyden tekniikoita vartalon pehmeisiin osiin ja filosofiaa.

Kotô-ryû Koppôjutsu: Pitemmän etäisyyden tekniikoita vartalon koviin osiin.

Shinden Fudô-ryû Dakentaijutsu: Luonnolliseen liikkumiseen pohjautuvaa taijutsu:a.

Kukishinden-ryû Taijutsu: Taistelukentän taijutsu sekä pääosa asetaidoistamme.

Takagi Yôshin-ryû Jûtaijutsu: Henkivartijakoulun monipuolista, suoraviivaista taijutsu:a.

Kumogakure-ryû Ninpô: Ei varsinaisesti opeteta, mutta periaatteita käytössä.

Gyokushin-ryû Ninpô: Ei varsinaisesti opeteta, mutta periaatteita käytössä.

Gikan-ryû Koppô: Ei varsinaisesti opeteta, mutta periaatteita käytössä.

Kaikki tyylisuunnat periytyvät Japanin Tokugawa-kautta edeltävältä ajalta, 1100-1500 -luvuilta. Täten ne sisältävät nimenomaan tosielämän taistelutekniikkaa, eivätkä ole kilpailemiseen erikoistuneita. Näitä eri koulukuntia harjoitellaan jossain määrin myös erikseen, mutta pääasiallisesti Bujinkan:issa harjoitellaan näiden koulukuntien parhaimmista periaatteista muodostunutta vartalon luonnolliseen käyttöön perustuvaa taistelutaitoa, jota sovelletaan eri välineiden käyttämiseen apuna aseina.

Vaikka lajin nimessä on termi “budô“, ei Bujinkan ole “dô-laji”, vaan “jutsu“-päätteen myötä ennemmin bujutsu:a tai bugei:ta. Tällä tarkoitan sitä, ettei päämäärämme ole etsiä harmoniaa liikesarjojen täydellisen suorittamisen myötä. Ideaalina voisi pitää taitoa itsensä ja muiden fyysiseen ja psyykkiseen puolustamiseen, jossa voi käyttää vapaasti eri välineitä tai toimia niitä vastaan.

Harjoittelun logiikkana on käyttää tekniikoita (waza) ja niistä koostuvia liikesarjoja (kata) toimivien periaatteiden ja hyvien toimintamallien oppimiseen. Waza tai kata ei itsessään ole oppimisen tavoitteena. Harjoituksissa saatamme aloittaa kertaamalla jonkin kata:n. Tämän jälkeen sen waza:a, periaatteita tai tunnetta sovelletaan variaatioihin (henka), joita harjoitellaan sekä paljain käsin että asein.

Taistelutaidon on tarkoitus palvella koko elämää, joten tärkeänä seikkana pidetään turvallista harjoittelua. Eihän ole kovinkaan loogista rikkoa paikkojaan opetellessaan suojelemaan itseään ja lähimmäisiään? Luonnollisesti kuitenkin kolhuja sattuu silloin tällöin.

Harjoittelun osa-alueita:

– Taihenjutsu (kehon muuttamisen taito): Vartalon liikuttamistaidot, parannetaan liikkuvuutta ja samalla tietoisuutta omasta vartalosta; erityisesti iskun vastaanottaminen vartalolla esim. kaatuessa.

– Dakentaijutsu (iskevän nyrkin vartalotaidot): Ns. “kovat tekniikat”; lyönnit, potkut ja torjunnat.

– Jûtaijutsu (pehmeä vartalotaito): Ns. “pehmeät tekniikat”; lukot, hallintaotteet, heitot ja kuristukset.

– Bukijutsu (asetekniikka): Aseita käyttämällä opitaan käyttämään omaa vartaloa laajemmin ja vapaammin; yleisimpinä aseina erimittaiset sauvat (hanbô, jô, bô), erimalliset japanilaiset miekat (ken, tachi, katana, wakizashi/kodachi, tantô), erilaiset ketju- ja naruaseet (kusarifundô, kyoketsu-shôge) sekä heittoaseet (bôshuriken, shaken); näillä harjoitellessa oppii toimimaan kaikenlaisten välineiden kanssa, mukaanlukien tuliaseet, joilla myös toisinaan harjoitellaan.

Edellämainitut limiytyvät yhteen, esimerkiksi vartalolla väistäen otetaan hallintaote iskien siinä samalla; joko paljain käsin tai aseistettuna. Niihin myös liittyy budô:n henkinen puoli, joka kehittyy harjoittelun ohessa.

Harjoitellessamme käytämme mustaa harjoituspukua (keikogi, “kansanomaisesti” gi), tabi-jalkineita ja arvon mukaista värillistä vyötä. Mustan värin alkuperä on joko budô-lajeissa käytetty mestarin väri (Hatsumin katsoessa Bujinkan:ia harjoittavien olevan moderniin budô:on nähden mestarin asteella) tai ninja-taistelijoihin (virheellisesti) liitetty musta väri. Itse ainakin pidän väristä, ulkoharjoittelun jäljet eivät näe heti niin selvästi, ja miksi sitä pukeutuisi kuoleman väriin? Samurai-perinteessähän valkoista käytettiin valmistauduttaessa kuolemaan, esimerkkeinä värin käyttäminen viimeiseen taisteluunsa lähtiessä ja rituaalisen seppuku-itsemurhan suorittavan henkilön valkea asu.

Bujinkan:in vyöarvot koostuvat 10.-1.kyû-arvosta ja 1.-10.dan-arvosta, 10.dan jakautuessa vielä 5 tasoon (“arkikäytössä” 11.-15.dan). Kaikki arvot ovat jo tämän elämän aikana jaossa, 10.-15.dan arvojen omaavilla on harjoittelua takanaan lähtökohtaisesti 20-30 vuotta. Vyöarvoja ei pitäisi yleensäkään verrata toisen budôka:n vyöarvoon, niiden ollessa opettajan ja oppilaan välisiä ja vain yleistä tasoa osoittavia, eikä varsinkaan vertailua tulisi tehdä eri taistelutaitojen välillä. Ainakin oma arvoaste on hyvä suhteuttaa käytössä olevaan “runsaaseen” jakaumaan.

– Jukka Nummenranta, shidôshi, dôjô-chô