Bujinkan – mitä se on?
Bujinkan Budô Taijutsu on Masaaki Hatsumi –sôke:n 1970-luvulla luoma taistelutaito, joka pohjautuu yhdeksään vanhaan koulukuntaan (koryû), joiden sôke-arvon hän peri opettajaltaan Toshitsugu Takamatsu –sensei:ltä, sekä muutamaan muuhun hänen aikaisemmin harjoittamansa tyylin oppeihin. Alunperin taitojen koonnos tunnettiin nimellä Togakure ryû Ninpô Taijutsu, sittemmin Bujinkan Ninpô Taijutsu ja 1995 alkaen käytössä on ollut nykyinen nimi.
Käännettynä “Bujinkan” tarkoittaa soturijumalan paikkaa, jolla Hatsumi-sôke kunnioittaa Takamatsu-sensei:n muistoa; “Budô” tarkoittaa sotilaallista tietä; “Taijutsu” tarkoittaa kehon taitoa.
Yhdeksän koulukuntaa:
Togakure-ryû Ninpô: Taijutsu:a, filosofiaa ja asetaitoja.
Gyokko-ryû Kosshijutsu: Lähietäisyyden tekniikoita vartalon pehmeisiin osiin ja filosofiaa.
Kotô-ryû Koppôjutsu: Pitemmän etäisyyden tekniikoita vartalon koviin osiin.
Shinden Fudô-ryû Dakentaijutsu: Luonnolliseen liikkumiseen pohjautuvaa taijutsu:a.
Kukishinden-ryû Taijutsu: Taistelukentän taijutsu sekä pääosa asetaidoistamme.
Takagi Yôshin-ryû Jûtaijutsu: Henkivartijakoulun monipuolista, suoraviivaista taijutsu:a.
Kumogakure-ryû Ninpô: Ei varsinaisesti opeteta, mutta periaatteita käytössä.
Gyokushin-ryû Ninpô: Ei varsinaisesti opeteta, mutta periaatteita käytössä.
Gikan-ryû Koppô: Ei varsinaisesti opeteta, mutta periaatteita käytössä.
Kaikki tyylisuunnat periytyvät Japanin Tokugawa-kautta edeltävältä ajalta, 1100-1500 -luvuilta. Täten ne sisältävät nimenomaan tosielämän taistelutekniikkaa, eivätkä ole kilpailemiseen erikoistuneita. Näitä eri koulukuntia harjoitellaan jossain määrin myös erikseen, mutta pääasiallisesti Bujinkan:issa harjoitellaan näiden koulukuntien parhaimmista periaatteista muodostunutta vartalon luonnolliseen käyttöön perustuvaa taistelutaitoa, jota sovelletaan eri välineiden käyttämiseen apuna aseina.
Vaikka lajin nimessä on termi “budô“, ei Bujinkan ole “dô-laji”, vaan “jutsu“-päätteen myötä ennemmin bujutsu:a tai bugei:ta. Tällä tarkoitan sitä, ettei päämäärämme ole etsiä harmoniaa liikesarjojen täydellisen suorittamisen myötä. Ideaalina voisi pitää taitoa itsensä ja muiden fyysiseen ja psyykkiseen puolustamiseen, jossa voi käyttää vapaasti eri välineitä tai toimia niitä vastaan.
Harjoittelun logiikkana on käyttää tekniikoita (waza) ja niistä koostuvia liikesarjoja (kata) toimivien periaatteiden ja hyvien toimintamallien oppimiseen. Waza tai kata ei itsessään ole oppimisen tavoitteena. Harjoituksissa saatamme aloittaa kertaamalla jonkin kata:n. Tämän jälkeen sen waza:a, periaatteita tai tunnetta sovelletaan variaatioihin (henka), joita harjoitellaan sekä paljain käsin että asein.
Taistelutaidon on tarkoitus palvella koko elämää, joten tärkeänä seikkana pidetään turvallista harjoittelua. Eihän ole kovinkaan loogista rikkoa paikkojaan opetellessaan suojelemaan itseään ja lähimmäisiään? Luonnollisesti kuitenkin kolhuja sattuu silloin tällöin.
Harjoittelun osa-alueita:
– Taihenjutsu (kehon muuttamisen taito): Vartalon liikuttamistaidot, parannetaan liikkuvuutta ja samalla tietoisuutta omasta vartalosta; erityisesti iskun vastaanottaminen vartalolla esim. kaatuessa.
– Dakentaijutsu (iskevän nyrkin vartalotaidot): Ns. “kovat tekniikat”; lyönnit, potkut ja torjunnat.
– Jûtaijutsu (pehmeä vartalotaito): Ns. “pehmeät tekniikat”; lukot, hallintaotteet, heitot ja kuristukset.
– Bukijutsu (asetekniikka): Aseita käyttämällä opitaan käyttämään omaa vartaloa laajemmin ja vapaammin; yleisimpinä aseina erimittaiset sauvat (hanbô, jô, bô), erimalliset japanilaiset miekat (ken, tachi, katana, wakizashi/kodachi, tantô), erilaiset ketju- ja naruaseet (kusarifundô, kyoketsu-shôge) sekä heittoaseet (bôshuriken, shaken); näillä harjoitellessa oppii toimimaan kaikenlaisten välineiden kanssa, mukaanlukien tuliaseet, joilla myös toisinaan harjoitellaan.
Edellämainitut limiytyvät yhteen, esimerkiksi vartalolla väistäen otetaan hallintaote iskien siinä samalla; joko paljain käsin tai aseistettuna. Niihin myös liittyy budô:n henkinen puoli, joka kehittyy harjoittelun ohessa.
Harjoitellessamme käytämme mustaa harjoituspukua (keikogi, “kansanomaisesti” gi), tabi-jalkineita ja arvon mukaista värillistä vyötä. Mustan värin alkuperä on joko budô-lajeissa käytetty mestarin väri (Hatsumin katsoessa Bujinkan:ia harjoittavien olevan moderniin budô:on nähden mestarin asteella) tai ninja-taistelijoihin (virheellisesti) liitetty musta väri. Itse ainakin pidän väristä, ulkoharjoittelun jäljet eivät näe heti niin selvästi, ja miksi sitä pukeutuisi kuoleman väriin? Samurai-perinteessähän valkoista käytettiin valmistauduttaessa kuolemaan, esimerkkeinä värin käyttäminen viimeiseen taisteluunsa lähtiessä ja rituaalisen seppuku-itsemurhan suorittavan henkilön valkea asu.
Bujinkan:in vyöarvot koostuvat 10.-1.kyû-arvosta ja 1.-10.dan-arvosta, 10.dan jakautuessa vielä 5 tasoon (“arkikäytössä” 11.-15.dan). Kaikki arvot ovat jo tämän elämän aikana jaossa, 10.-15.dan arvojen omaavilla on harjoittelua takanaan lähtökohtaisesti 20-30 vuotta. Vyöarvoja ei pitäisi yleensäkään verrata toisen budôka:n vyöarvoon, niiden ollessa opettajan ja oppilaan välisiä ja vain yleistä tasoa osoittavia, eikä varsinkaan vertailua tulisi tehdä eri taistelutaitojen välillä. Ainakin oma arvoaste on hyvä suhteuttaa käytössä olevaan “runsaaseen” jakaumaan.
– Jukka Nummenranta, shidôshi, dôjô-chô
Posted in Uncategorized by Webmaster