The History of Bujinkan – Short Curriculum

Here’s a a short review on what has happened in Bujinkan so far. Some notes:

– I have not meant this to be a complete history, just a review to the most important phases especially concerning Finland. From this the reader can continue studying.

– I have not written titles for different persons (sôke, daishihan, shidôshi, dan grades, etc.); this is not because of lack of respect for them but because of wanting to keep the text clear. This also helps to get rid of the problem of remembering on which year some title was received by some person.

– The art is usually called simply “Bujinkan“, so I use that here so I don’t have to differentiate the terms used in the past.

– In the names of associations (etc.) I haven’t marked long vowels in the term “dôjô“, because that’s how they have been registered. For the same reason the Japanese terms in those names are not in italics.

– The accumulation of the Finnish shidôshi, jûdan and jûgodan have been marked as the first one achieved, full tens and by the present number.

– The sources are my bad memory and my notes, the original sources are somewhat not registered, probably partially mistakenly quoted and in any way too numerous to write here.

Please let me know about possible mistakes.

Jukka Nummenranta

“This art has a 2600 year history. It is hard to believe that it is still around and that it can be applied to modern weapons and modern situations.” – Hatsumi, “Understand? Good. Play!”, p.195

In 1957 Toshitsugu Takamatsu begins to teach Yoshiaki Hatsumi in the nine ryûha. Hatsumi travels to meet him 800 km b an overnight train for 15 years almost every weekend returning to open his honetzugi clinic (“bone setter”, osteopathic doctor) on monday morning.

In 1958 Takamatsu names Hatsumi as his successor, the next sôke of the Togakure-ryû.

Takamatsu gives Gikan-ryû menkyo kaiden to Fumio Akimoto, but he dies of an illness in 1962 and the style returns to Takamatsu.

In 1967 Quintin Chambers brings Danny Waxman to train with Hatsumi. Later Waxman brings to Hatsumi’s class Doron Navon, who is in Japan training Jûdô.

In 1968 Takamatsu names Hatsumi as his sole inheritor and sôke in the following styles:

Togakure-ryû Ninpô happô biken, 34th sôke, founded by Daisuke Togakure

Gyokko-ryû Kosshijutsu happô biken, 28th sôke, founded by Hakuunsai Tozawa

Kukishin-ryû Taijutsu happô biken, 28th sôke, founded by Izumo Kanja Yoshiteru

Shinden Fudô-ryû Dakentaijutsu happô biken, 26th sôke, founded by Izumo Kanja Yoshiteru

Gyokushin-ryû Ninpô happô biken, 21st sôke, founded by Sasaki Goeman Teruyori

Kotô-ryû Koppôjutsu happô biken, 18th sôke, founded by Sandayû Momochi

Takagi Yôshin-ryû Jûtaijutsu happô biken, 15th sôke, founded by Oriuemon Shigenobu Tagaki

Gikan-ryû Koppôjutsu happô biken, 15th sôke [18th according to some sources], founded by Sonyu Hangan Gikanbo, lord of Kawachi

Kumogakure-ryû Ninpô happô biken, 14th sôke, founded by Heinaizaemon Ienaga Iga, later called Kumogakure Hoshi

After receiving the title of sôke, Hatsumi changes his first name to Masaaki for good luck in his new mission.

2.4.1972 Takamatsu passes away in the age of 84 at his home in Nara.

Between 1972-1975 the basis of Bujinkan is formed.

In 1974 Doron Navon returns to Israel with a teaching licence and founds the first Bujinkan dôjô outside Japan.

In the Summer of 1975 Stephen K.Hayes trains in Japan and brings the art to United States.

In 1975 Moti Nativ begins to train Bujinkan with Doron Navon.

In the Autumn of 1975 one of Hatsumi’s original students, Tetsuji Ishizuka, arrives to Sweden for a week to teach after invited by Bo Munthe.

Between 1970’s and 1980’s Hatsumi is ill for five years. Following this training changes to softer style.

In 1978 Hatsumi starts to call the art Bujinkan and takes in to use the title shidôshi.

In 1982 Hatsumi travels to west for the first time: Ninja Festival (Dayton, Ohio, USA) organized by Stephen K.Hayes, Jack Hoban and Mark Hodel.

In October 1983 first international Bujinkan Gassuku / Taikai is organized in Yûmoa Mura, Japan.

In October 1983 while visiting Japan Doron Navon passes godan no shiken (sakki test) as the first gaikokujin.

At the latest in October 1983 the title shidôshi-ho is in use.

In 1985 one of Hatsumi’s original students, Tsunehisa Tanemura, resigns and forms Genbukan in 1988. Bujinkan practitioners are not allowed to practice with this organization.

In the Autumn of 1985 the owner of budô shop Kyu dan, Peter Schild, brings Bujinkan to Finland by inviting Bo Munthe to give a Ninjutsu seminar in Porvoo. Because the amount of interested people exceed the capacity of training facilities the seminar is split to two weekends. Some of the participants are Ari Julku, Mika Laitinen and Esa Koistinen. After the seminar training continues at least in Porvoo, Lappeenranta and Seinäjoki.

After Munthe’s seminar Peter Schild invites Günter Kunz from International Ninja Association Germany:stä (INAG, myös Incorporated Ninjutsu Association Germany) to teach on the following seminars. During London Taikai in August 1987 Hatsumi accepts INAG as part of Bujinkan.

In April 11th, 1987, at a meeting held in Porvoo’s Suistohalli is founded the first society for practicing Bujinkan in Finland – International Ninja Association Finland, INAF. Kristian Nyholm and Esa Koistinen take the lead on the association. Following the recommendation of Moshe Kastiel the name is later changed first to Bujinkan Dojo ry [ending meaning registered association… not miss-spelled “ryû”…], and in accordance with the accepted official registration in February 7th,1989, Bujinkan Dojo Finland.

In August 1987 the first Taikai is organized in Europe, in London, Great Britain. This is Hatsumi’s first visit to Europe.

In August 1987 public trainings begin in Lappeenranta led by Ari Julku and Mika Laitinen.

In January 1988 Elias Krzywacki teaches in a seminar in Seinäjoki.

In August 1988 Robin Ekebom begins to teach Bujinkan in Helsinki.

In october 1988 Bujinkan Dojo Finland begins co-operation with Moshe Kastiel.

In late 1988 Bujinkan Dojo Tuusula begins to operate, led by Lauri Jokinen.

Apparently in 1989 Hatsumi changes the name of the art from Togakure ryû Ninpô taijutsu to Bujinkan ninpô taijutsu.

In September 1989 Ari Julku and Mika Laitinen receive the first dan grades and shidôshi-ho -titles in Finland, therefore Bujinkan Dojo Lappeenranta becomes the country’s first official Bujinkan dôjô.

From 1991 to 1997 Hatsumi teaches different weapons as yearly themes.

In 1991 Hatsumi gives the first 10th dan grades: Four Japanese and Doron Navon.

From 1991 to 1999 Sveneric Bogsäter teaches yearly in Tampere, Lappeenranta or Helsinki.

In the July of 1992 first Finnish godan and shidôshi: Esa Koistinen, Bujinkan Dojo Finland.

From 1992 or 1993 to 1995 Bujinkan Dojo Finland is in co-operation with Moshe Zouler.

In early 1993 a Bujinkan Dojo Finland meeting rejects a plan proposed by an Israeli businessman “David” as too costly. Plan involved establishing a dôjô in Kamppi area of Helsinki with tatami imported from Japan. The planned dôjô operates for about a year led by some teachers that left Bujinkan Dojo Finland.

In spring 1993 Bujinkan Dojo Helsinki begins to operate, led by Ari Julku.

In 1995 Hatsumi changes the name of the art from Bujinkan ninpô taijutsu to Bujinkan budô taijutsu.

In 1996 one of Hatsumi’s original students, Fumio Manaka, resigns and forms Jinenkan. Bujinkan practitioners are not allowed to practice with this organization.

In 1997 Bujinkan‘s main training place, Bujinden (Hombu dôjô), is ready in Noda-shi.

In 1997 Bujinkan Dojo Finland begins co-operation with Moti Nativ.

In 1998 Bujinkan Dojo Helsinki proposed joining with Bujinkan Dojo Finland. The proposition is rejected by the board led by president of the time, Jukka Nummenranta.

From 1998 to 2002 Hatsumi teaches the different ryûha of Bujinkan as yearly themes.

In 2000 in the Bujinkan 1000th person receives the title shidôshi.

In 2000 Bujinkan Dojo Tuusula and some students from Bujinkan Dojo Finland found Bujinkan Shinden Dojo Finland, led by Lauri Jokinen. The new dôjô co-operates with Moti Nativ.

In 2001 10th Finnish person passes godan no shiken.

In 2001 at Madrid taikai some jûdan perform godan no shiken for the first time?

In autumn 2001 Bujinkan Huovi Dojo begins to operate in Säkylä.

In 2002 14th dan persons start to perform godan no shiken after first strike by Hatsumi.

From 2003 Hatsumi teaches juppô sesshô as yearly themes.

In August 2003 Hatsumi gives the last Taikai outside Japan: New Jersey, USA.

Apparently in 2004 in the Bujinkan 2000th person receives the title shidôshi.

In spring of 2004 a Taikai is organized in Japan to honor 33 years since the passing of Takamatsu. After this the Daikomyôsai celebrating Hatsumi’s birthday is the only regular Taikai. (As time goes on the word taikai is taken to mean also other seminars than those taught by Hatsumi.)

In 2004 first jûgodan grades are given in the Bujinkan.

In the Autumn of 2004 first Finnish jûdan: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

Beginning in Autumn 2004 Hatsumi occasionally lets the jûgodan to perform godan no shiken without giving the first strike.

In 2005 20th Finnish person passes godan no shiken.

From early December 2005 to beginning of 2006 Hatsumi takes a brake from regular teaching.

In 2008 30th Finnish person passes godan no shiken.

In late 2009 first Finnish person receives the grade of jûgodan: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

In 2010 in the Bujinkan 3000th person receives the title shidôshi.

In 2010 40th Finnish person passes godan no shiken.

In 2011 Hatsumi gives first shin gi tai bufû ikkan menkyo.

In 2011 the first godan no shiken are performed in Finland.

In 2012 50th Finnish person passes godan no shiken.

The 2012 Daikômyôsai will remain the last at least for the time being. Hatsumi’s birthday celebrations continue in the Hombu Dôjô.

In 2013 in the Bujinkan 3300th person receives the title shidôshi.

In March 2013 a Kunoichi Taikai is organized in Japan led by Hatsumi.

In October 2013 Hatsumi announces there wil be no more Daikômyôsai.

In 2013 60th Finnish person passes godan no shiken.

By 2014 10th Finnish person receives jûdan.

In 2014 first Finnish person receives the shin gi tai bufû ikkan menkyo: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

In July 2014 Hatsumi gives first dai shihan menkyo, to Toshiro Nagato and Yukio Noguchi.

In July 2014 Hatsumi gives the first yûshû shihan menkyo.

In 2014 70th Finnish person passes godan no shiken.

In February 2015 Hombu dôjô is moved to another building built close by.

In 2015 first Finnish person receives the yûshû shihan menkyo: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

In April 2016 the second 42 year cycle begins in Bujinkan.

In 2016 20th Finnish person receives jûdan.

By 2016 80th Finnish person passes godan no shiken.

In September 2017 first Finnish person receives the dai shihan menkyo: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

In 2017 90th Finnish person passes godan no shiken.

In the beginning of 2018 daishihan was defined as an administrative title above shidôshi.

In 2019 100th Finnish person passes godan no shiken.

In 2019 30th Finnish person receives jûdan.

In October 2019 Hatsumi gives to Tetsuji Ishizuka the title of Gyokko-ryû sôke.

In November 2019 Hatsumi gives to Toshiro Nagato the title of Shinden Fudô-ryû sôke.

In late 2019 Hatsumi gives the following sôke titles in these styles: Tukumi Takumi Tsutsui Togakure-ryû, Yukio Noguchi Kotô-ryû, Koji Furuta Kumogakure-ryû ja Junichi Kan Gyokushin-ryû.

By 2020 Hatsumi gives to Norio Sakasai the titles of Gikan-ryû and Takagi Yôshin-ryû sôke.

By 2020 5th Finnish person receives daishihan menkyo.

By 2022 12th Finnish person receives jûgodan.

By September 2022 109th Finnish person passes godan no shiken.

By 2022 36th Finnish person receives jûdan.

Posted in Uncategorized by

Bujinkan:in historia – lyhyt oppimäärä

Tässä lyhyt katsaus Bujinkan:in tähänastisiin tapahtumiin. Muutamia huomioita:

– En ole tarkoittanutkaan tätä täydelliseksi historiaksi, vaan katsaukseksi tärkeimmistä vaiheista erityisesti Suomen näkövinkkelistä. Tästä lukijan on hyvä jatkaa perehtymistä lajin taustoihin.

– En ole merkinnyt henkilöille titteleitä (sôke, daishihan, shidôshi, dan-arvot,…); tämä ei johdu kunnioituksen puutteesta vaan halustani pitää teksti selkeänä. Tällä tavalla ei myöskään tarvitse muistella, minä vuonna mikäkin titteli on saatu.

– Taidoista käytetään monesti yksinkertaisuuden vuoksi nimeä “Bujinkan“, käytän siis tässäkin jottei tarvitse eritellä eri aikoina käytössä olleita nimityksiä.

– Yhdistysten (vast.) nimissä ei käytetä “dôjô“-sanassa vokaalinpidennysmerkkejä, koska siten ne on rekisteröity. Samasta syystä nimien japaninkielisiä termejä ei ole kursivoitu.

– Suomalaisten shidôshi:en, jûdan:ien ja jûgodan:ien kertymät on merkattu ensimmäisen kohdalle, kymmenlukujen saavutuksina ja nykyhetken tilanteena.

– Lähteenä olen käyttänyt huonoa muistiani ja muistiinpanojani, alkuperäislähteet ovat osittain muistiin merkitsemättömiä, varmasti osin väärin lainattuja ja toisaalta liian lukuisia tähän kirjattavaksi.

Pyydän kertomaan mahdollisista virheistä.

Jukka Nummenranta

“This art has a 2600 year history. It is hard to believe that it is still around and that it can be applied to modern weapons and modern situations.” – Hatsumi, “Understand? Good. Play!”, s.195

1957 Toshitsugu Takamatsu alkaa opettaa Yoshiaki Hatsumi:a yhdeksässä ryûha:ssa. Hatsumi matkustaa hänen luokseen 800 km päähän yöjunalla 15 vuoden ajan lähes joka viikonloppu palaten maanantaiaamuksi avaamaan honetzugi-klinikkansa (“bone setter”, osteopaattinen lääkäri).

1958 Takamatsu nimeää Hatsumi:n seuraajakseen, Togakure-ryû:n seuraavaksi sôke:ksi.

Takamatsu antaa Gikan-ryû menkyo kaiden:in Fumio Akimoto:lle, mutta tämä kuolee sairauteen 1962 ja tyyli palautuu hänelle.

1967 Quintin Chambers tuo Danny Waxman:in Hatsumi:n oppiin. Waxman tuo edelleen Japanissa Jûdô:a harjoittelemassa olevan Doron Navon:in Hatsumi:n oppiin.

1968 Takamatsu nimeää Hatsumi:n seuraavaksi ainoaksi perijäksi ja sôke:ksi seuraavissa kouluissa:

Togakure-ryû Ninpô happô biken, 34. sôke, per. Daisuke Togakure

Gyokko-ryû Kosshijutsu happô biken, 28. sôke, per. Hakuunsai Tozawa

Kukishin-ryû Taijutsu happô biken, 28. sôke, per. Izumo Kanja Yoshiteru

Shinden Fudô-ryû Dakentaijutsu happô biken, 26. sôke, per. Izumo Kanja Yoshiteru

Gyokushin-ryû Ninpô happô biken, 21. sôke, per. Sasaki Goeman Teruyori

Kotô-ryû Koppôjutsu happô biken, 18. sôke, per. Sandayû Momochi

Takagi Yôshin-ryû Jûtaijutsu happô biken, 15. sôke, per. Oriuemon Shigenobu Tagaki

Gikan-ryû Koppôjutsu happô biken, 15. sôke [18. jossain lähteissä], per. Sonyu Hangan Gikanbo, Kawachi:n herra

Kumogakure-ryû Ninpô happô biken, 14. sôke, per. Heinaizaemon Ienaga Iga, myöhempi nimi Kumogakure Hoshi

Saatuaan sôke-arvon, Hatsumi ottaa etunimekseen Masaaki saadakseen hyvää onnea uuteen tehtäväänsä.

2.4.1972 Takamatsu kuolee 84 vuoden iässä kotonaan Nara:ssa.

1972-1975 Bujinkan:in perusta muotoutuu.

1974 Doron Navon palaa Israeliin opetusluvan saaneena ja perustaa ensimmäisen Bujinkan dôjô:n Japanin ulkopuolella.

1975 kesällä Stephen K.Hayes käy Japanissa harjoittelemassa ja vie taidon Yhdysvaltoihin.

1975 Moti Nativ aloittaa Bujinkan-harjoittelun Doron Navon:in alaisuudessa.

1975 syksyllä eräs Hatsumi:n alkuperäisistä oppilaista, Tetsuji Ishizuka, saapuu Ruotsiin viikoksi opettamaan Bo Munthe:n kutsusta.

1970-1980 -lukujen vaihteessa Hatsumi on viisi vuotta sairaana. Tämän seurauksena harjoittelu muuttuu pehmeämmäksi.

1978 Hatsumi ottaa taidolle nimen Bujinkan ja käyttöön shidôshi -tittelin.

1982 Hatsumi matkustaa länteen ensimmäistä kertaa: Stephen K.Hayes:in, Jack Hoban:in ja Mark Hodel:in järjestämä Ninja Festival (Dayton, Ohio, USA).

1983 lokakuussa järjestetään ensimmäinen kansainvälinen Bujinkan Gassuku / Taikai Yûmoa Mura:ssa, Japanissa.

1983 lokakuussa käydessään Japani:ssa Doron Navon läpäisee ensimmäisenä gaikokujin:ina godan no shiken:in (sakki-testi).

1983 lokakuuhun mennessä shidôshi-ho -titteli otetaan käyttöön.

1985 eräs Hatsumi:n alkuperäisistä oppilaista, Tsunehisa Tanemura, eroaa ja perustaa Genbukan:in 1988. Bujinkan:in harjoittelijoiden ei ole luvallista harjoitella tässä organisaatiossa.

1985 syksyllä budô-liike Kyu dan:in omistaja Peter Schild tuo Bujinkan:in Suomeen kutsumalla Bo Munthe:n pitämään Ninjutsu-leirin Porvooseen. Harjoitustilojen kapasiteetin ylittävän kiinnostuksen vuoksi leiri jaetaan kahdelle viikonlopulle. Leireillä ovat mukana mm. Ari Julku, Mika Laitinen ja Esa Koistinen. Leirin jälkeen harjoittelu jatkuu ainakin Porvoossa, Lappeenrannassa ja Seinäjoella.

Munthe:n leirin jälkeen Peter Schild ottaa seuraaville leireille opettajaksi Günter Kunz:in International Ninja Association Germany:stä (INAG, myös Incorporated Ninjutsu Association Germany). 1987 elokuussa Lontoon Taikai:lla Hatsumi hyväksyy INAG:in osaksi Bujinkan:ia.

11.4.1987 Porvoon Suistohallissa pidetyssä perustamiskokouksessa perustetaan Suomen ensimmäinen Bujinkan-harjoitteluun tarkoitettu yhdistys International Ninja Association Finland, INAF. Toimintaa alkavat vetämään Kristian Nyholm ja Esa Koistinen. Nimi muutetaan myöhemmin Moshe Kastiel:in ehdotuksesta: Aluksi Bujinkan Dojo ry, sittemmin 7.2.1989 hyväksytyn rekisteröinnin yhteydessä Bujinkan Dojo Finland.

1987 elokuussa järjestetään ensimmäinen Taikai Euroopassa – Lontoo, Iso-Britannia: Hatsumi:n ensimmäinen vierailu Euroopassa.

1987 elokuussa Lappeenrannassa aloitetaan julkiset harjoitukset. Ari Julku ja Mika Laitinen toimivat vetäjinä.

1988 tammikuussa järjestetään Seinäjoella leiri, jolla opettaa Elias Krzywacki.

1988 elokuussa Robin Ekebom aloittaa Bujinkan:in opettamisen Helsingissä.

1988 lokakuussa Bujinkan Dojo Finland aloittaa yhteistyön Moshe Kastiel:in kanssa.

1988 loppuvuonna Bujinkan Dojo Tuusula aloittaa toimintansa, vetäjänä Lauri Jokinen.

Ilmeisesti 1989 Hatsumi vaihtaa taidon nimen Togakure ryû Ninpô taijutsu:sta Bujinkan ninpô taijutsu:ksi.

1989 syyskuussa Ari Julku ja Mika Laitinen saavat Suomen ensimmäiset dan ja shidôshi-ho -arvot, täten Bujinkan Dojo Lappeenrannasta tulee Suomen ensimmäinen virallinen Bujinkan dôjô.

1991-1997 Hatsumi opettaa eri aseita vuosittaisina teemoina.

1991 Hatsumi myöntää ensimmäiset 10.dan:in arvot: 4 japanilaista ja Doron Navon.

1991-1999 Sveneric Bogsäter opettaa vuosittain Tampereella, Lappeenrannassa tai Helsingissä.

1992 heinäkuussa ensimmäinen suomalainen godan ja shidôshi: Esa Koistinen, Bujinkan Dojo Finland.

1992(?)…1993-1995 Bujinkan Dojo Finland on yhteistyössä Moshe Zouler:in kanssa.

1993 alkuvuonna Bujinkan Dojo Finland:issa pidetyssä kokouksessa hylätään liian kalliina israelilaisen liikemiehen “David”:in esittämä suunnitelma perustaa Helsingin Kamppiin dôjô, johon tuotaisiin mm. tatami:t Japanista. Dôjô toimii kuitenkin noin vuoden ajan muutaman Bujinkan Dojo Finland:ista lähtevän opettajan voimin.

1993 keväällä Bujinkan Dojo Helsinki aloittaa toimintansa, vetäjänä Ari Julku.

1995 Hatsumi vaihtaa taidon nimen Bujinkan ninpô taijutsu:sta Bujinkan budô taijutsu:ksi.

1996 eräs Hatsumi:n alkuperäisistä oppilaista, Fumio Manaka, eroaa ja perustaa Jinenkan:in. Bujinkan:in harjoittelijoiden ei ole luvallista harjoitella tässä organisaatiossa.

1997 Bujinkan:in pääharjoittelupaikka, Bujinden (Hombu dôjô), valmistuu Noda-shi:in.

1997 Bujinkan Dojo Finland aloittaa yhteistyön Moti Nativ:in kanssa.

1998 Bujinkan Dojo Helsinki ehdottaa Bujinkan Dojo Finland:ille yhteenliittymistä. Jälkimmäinen torjuu esityksen hallituksen silloisen puheenjohtajan Jukka Nummenrannan johdolla.

1998-2002 Hatsumi opettaa Bujinkan:in eri tyylisuuntia vuosittaisina teemoina.

2000 lyödään Bujinkan:ille 1000:s shidôshi.

2000 Bujinkan Dojo Tuusula ja eräät Bujinkan Dojo Finland:in oppilaat perustavat Lauri Jokisen johdolla Bujinkan Shinden Dojo Finland:in. Dôjô toimii yhteistyössä Moti Nativ:in kanssa.

2001 10. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2001 Madrid taikai:lla tietyt jûdan:it suorittavat godan no shiken:iä ensimmäistä kertaa?

2001 syksyllä Bujinkan Huovi Dojo aloittaa toimintansa Säkylässä.

2002 14.dan:in saavuttaneet alkavat suorittaa godan no shiken:iä Hatsumi:n ensi-iskun jälkeen.

2003 alkaen Hatsumi opettaa juppô sesshô:a vuosittaisina teemoina.

2003 elokuussa Hatsumi pitää viimeisen Taikai:n Japanin ulkopuolella: New Jersey, USA.

Ilmeisesti 2004 lyödään Bujinkan:ille 2000:s shidôshi.

2004 keväällä Japanissa järjestetään kevät-Taikai Takamatsu:n poismenon 33:nen vuoden kunniaksi. Tämän jälkeen perinteisiä taikai:ta ei enää järjestetä, vain vuosittainen Daikômyôsai Hatsumi:n syntymäpäivän kunniaksi. (Ajan myötä taikai-sanaa aletaan käyttää muistakin kuin Hatsumin opettamista seminaareista.)

2004 Bujinkan:issa myönnetään ensimmäiset jûgodan -arvot.

2004 syksyllä ensimmäinen suomalainen jûdan: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

2004 syksystä alkaen Hatsumi antaa toisinaan godan no shiken:it jûgodan:ien tehtäväksi lyömättä itse ensi-iskua.

2005 20. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2005 joulukuun alusta 2006 tammikuun alkuun Hatsumi pitää taukoa säännöllisestä opettamisesta.

2008 30. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2009 loppuvuonna ensimmäinen suomalainen jûgodan: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

2010 lyödään Bujinkan:ille 3000:s shidôshi.

2010 40. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2011 Hatsumi myöntää ensimmäiset shin gi tai bufû ikkan menkyo:t.

2011 Suomessa tehdään ensimmäiset godan no shiken:it.

2012 50. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2012 Daikômyôsai jää ainakin toistaiseksi viimeiseksi. Hatsumin syntymäpäivien juhlinta jatkuu Hombu Dôjô:lla.

2013 lyödään Bujinkan:ille 3300:s shidôshi.

2013 maaliskuussa Japanissa järjestetään Kunoichi taikai Hatsumin johdolla.

2013 lokakuussa Hatsumi ilmoittaa ettei Daikômyôsai:ta järjestetä enää.

2013 60. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2014 mennessä 10. suomalainen saa jûdan:in.

2014 ensimmäinen suomalainen shin gi tai bufû ikkan menkyo: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

2014 heinäkuussa Hatsumi myöntää ensimmäisenä Toshiro Nagato:lle ja Yukio Noguchi:lle dai shihan menkyo:t.

2014 heinäkuussa Hatsumi myöntää ensimmäisen yûshû shihan menkyo:n.

2014 70. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2015 helmikuussa Hombu dôjô muuttaa lähelle rakennettuun uuteen rakennukseen.

2015 ensimmäinen suomalainen yûshû shihan menkyo: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

2016 huhtikuussa Bujinkan:issa alkaa toinen 42 vuoden sykli.

2016  20. suomalainen saa jûdan:in.

2016 80. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2017 syyskuussa ensimmäinen suomalainen dai shihan menkyo: Lauri Jokinen, Bujinkan Shinden Dojo Finland.

2017 90. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2018 alussa daishihan määritetiin hallinnolliseksi arvoksi shidôshi:n yläpuolelle.

2019 100. suomalainen läpäisee godan no shiken:in.

2019 30. suomalainen saa jûdan:in.

2019 lokakuussa Hatsumi myöntää Tetsuji Ishizuka:lle Gyokko-ryû sôke -arvon.

2019 marraskuussa Hatsumi myöntää Toshiro Nagato:lle Shinden Fudô-ryû sôke -arvon.

2019 loppuvuonna Hatsumi myöntää sôke-arvot seuraaville henkilöille seuraavissa tyylisuunnissa: Tukumi Takumi Tsutsui Togakure-ryû, Yukio Noguchi Kotô-ryû, Koji Furuta Kumogakure-ryû ja Junichi Kan Gyokushin-ryû.

2020 mennessä Hatsumi myöntää Norio Sakasai:lle Gikan-ryû ja Takagi Yôshin-ryû sôke -arvot.

2020 mennessä 5. suomalainen saa daishihan menkyo:n.

2022 mennessä 12. suomalainen saa jûgodan:in.

2022 syyskuuhun mennessä 109 suomalaista on läpäissyt godan no shiken:in.

2022 mennessä 36. suomalainen saa jûdan:in.

Posted in Uncategorized by

Dôjô-chô Jukka Nummenranta

I began training Bujinkan Budô Taijutsu in Bujinkan Dojo Finland in January 1993. The dôjô was led by Esa Koistinen, the first Finnish shidôshi (and when I began the only one in Finland). The teachers in my beginners’ course were Robin Ekebom and Kari Lode, despite which I was the only one continuing from about twenty students.

Because of specific circumstances I happened to end up teaching classes very early, only after training for few months. I ended up on that “career” and on the following years taught both beginners’ courses and advanced classes in irregular regularity. Happily I was on weekly basis able to go to other teachers’ classes in better quantity and quality than I was leading. On the side I kept myself active in the workings of BDF, for example I was the association president for 1998.

I have attempted and still do participate actively on seminars to get more knowledge and skills, especially when teachers visit Finland. The first time was Moshe Zouler’s seminar in March 1993. I’ve missed only a few of the seminars foreign teachers have taught in Finland, and those cases were mostly in the early years when different organizations happened t oorganize seminars at the same time.

In July 1995 I trained the first time abroad, when a group from BDF lead by Esa gave a seminar in Sarema, Estonia. My training trips really began in 1997, first Paris Taikai and Kaigozan Mini-Taikai (the first Kaigôsuru). These were followed by taikai in Italy and Sweden in 1998, Norway 2002 and New Jersey 2003; Kaigôsuru from 2003 to 2007 and different seminars in Sweden. The slot between the years is because of personal matters.

The first time I met shihan Moti Nativ was in April 1997 after he came to teach a seminar organized by BDF in Helsinki. I helped in the organization, and continued the same in later seminars. On one of his later seminars in October 1998 he gave me shodan and shidôshi-ho title. Since 1997 I have participated in all his seminars in Finland, which have generally been organized once or twice a year, and on several of his seminars abroad. Since that he has also accepted me as a his student.

In June 2000 I moved from Helsinki to Säkylä. Because my visits to Helsinki became quite scarce, and tended to happen on weekends, the balance of my training other than self-training shifted to seminars organized by Bujinkan Shinden Dojo Finland led by Lauri Jokinen.

In autumn of 2001 I began teaching in Säkylä and founded Bujinkan Huovi Dojo, which still continues as a small training group.

During 2002 was the 50th seminar I attended.

After sôke Hatsumi finished his international musha shugyô in 2003 by stopping going to taikai outside Japan (and in 2004 also there, not counting Daikômyôsai), I decided to go on October 2004 to my first training trip to Japan. During the trip I was given godan and shidôshi title.

In autumn 2005 I was given rokudan and did my second training trip to Japan.

In autumn 2006 I did my third training trip to Japan.

In the end of 2006 I was given kudan.

During 2007 was the 100th seminar I attended.

My work trips in 2007 and beginning of 2008 caused some changes in my training, but I was able to visit enough seminars between the trips to support my other training.

In spring 2008 I finally did my first training trip to Israel, which had been a long time in the works.

In May 2008 I did my fourth training trip to Japan and I was given jûdan.

In 2010 I taught abroad for the first time.

In Summer 2010 was my fifth training trip to Japan and was given jûichidan. But more important to me was that first student of mine passed godan no shiken!

In October 2011 was my sixth training trip to Japan and I was given jûnidan.

During 2012 I attended 150th seminar.

In November 2012 was my seventh training trip to Japan and I was given jûsandan.

During summer 2013 a local magazine Satakunnan viikko interviewed me about my 20 years in Bujinkan.

In October 2013 was my eight training trip to Japan and I was given jûyondan.

In October 2014 was my ninth training trip to Japan and I was given jûgodan – on the same class where my second student passed godan no shiken.

During September 2015 I taught my first seminar abroad.

In October 2015 was my tenth training trip to Japan.

The year 2015 ended up to include the most amount of traveling so far – in addition to Japan I attended 15 seminars. In total I made 10 training trips abroad.

In October 2016 was my eleventh training trip to Japan.

In March 2017 I attended 200th seminar.

In October 2017 I performed godan no shiken for the first time.

In November 2017 was my twelfth training trip to Japan.

In October 2018 was my thirteenth training trip to Japan and I was awarded daishihan title.

In November 2019 was my fourteenth training trip to Japan.

In March 2020 I attended 227th seminar – just before COVID-19 outbreak.

In October 2020 I attended 228th seminar – starting to again expand my training accommodating to the new world.

In September 2022 I attended 229th seminar.

It’s good to go on living.

 – Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô

Posted in Uncategorized by

Dôjô-chô Jukka Nummenranta

Aloitin Bujinkan Budô Taijutsu:n harjoittelun Bujinkan Dojo Finland:issa tammikuussa 1993. Dôjô:n toimintaa johti Esa Koistinen, Suomen ensimmäinen shidôshi (ja harjoitteluni aloittaessani ainoa Suomessa). Alkeiskurssini opettajina toimivat Robin Ekebom ja Kari Lode, siitä huolimatta olin kurssin paristakymmenestä harjoittelijasta ainoa jatkaja.

Päädyin olosuhteiden johdosta vetämään harjoituksia jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ainoastaan muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen. Samalle “uralle” tuli päädyttyä ja vedin tulevina vuosina säännöllisen epäsäännöllisesti sekä alkeiskursseja että jatkoryhmän harjoituksia. Onneksi pystyin viikottain käymään muiden opissa määrällisesti ja laadullisesti suuremmassa määrin kuin mitä itse opetin. Ohessa pyrin olemaan aktiivinen BDF:n toiminnassa, toimin mm. vuoden 1998 yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana.

Olen pyrkinyt ja pyrin käymään aktiivisesti seminaareilla saamassa uutta oppia, varsinkin mikäli vierailevia opettajia käy Suomessa. Ensimmäinen kerta oli Moshe Zouler:in seminaari maaliskuussa 1993. Ulkomaisten opettajien Suomessa pitämistä seminaareista minulla on jäänyt vain pari väliin, nämäkin pääosin harjoitteluni alkupuolella, kun eri organisaatiot järjestivät seminaareja yhtäaikaa.

Heinäkuussa 1995 kävin ensimmäistä kertaa ulkomailla harjoittelemassa, kun ryhmä BDF:stä kävi Esan johdolla pitämässä leirin Saarenmaalla. Varsinaiset harjoitusmatkani aloitin vuonna 1997, ensin Pariisin Taikai:lla ja sitten Kaigozan Mini-Taikai:lla (ensimmäinen Kaigôsuru). Näitä seurasivat Taikai:t Italiassa ja Ruotsissa 1998, Norjassa 2002 ja New Jersey:ssä 2003; Kaigôsuru:t 2003-2007 sekä sekalaisia seminaareja Ruotsissa. Parin vuoden tauko välissä selittyy henkilökohtaisilla asioilla.

Tapasin Moti Nativ –shihan:in ensimmäistä kertaa huhtikuussa 1997 hänen saavuttuaan opettamaan BDF:n Helsingissä järjestämälle seminaarille. Olin apuna järjestelyissä, ja tulevilla seminaareilla jatkoin samalla mallilla. Myöhemmän seminaarinsa yhteydessä lokakuussa 1998 hän myönsi minulle shodan-arvon ja shidôshi-ho-arvonimen. Vuodesta 1997 alkaen olen osallistunut kaikille hänen seminaareilleen Suomessa, joita on järjestetty yleensä yksi tai kaksi vuodessa, sekä useilla hänen seminaareillaan ulkomailla. Sittemmin hän on hyväksynyt minut myös oppilaakseen.

Kesäkuussa 2000 muutin Helsingistä Säkylään. Koska käyntini Helsingissä kävivät suhteellisen harvoiksi, ja ajoittuivat vielä yleensä viikonloppuihin, niin itseharjoittelun ulkopuolisen harjoittelun painopiste siirtyi Lauri Jokisen vetämän Bujinkan Shinden Dojo Finland:in järjestämille seminaareille.

Syksyllä 2001 aloin opettaa Säkylässä ja perustin Bujinkan Huovi Dojo:n, jonka toiminta jatkuu edelleen pienimuotoisena.

Vuonna 2002 tuli täyteen 50. käyty seminaari.

Hatsumi-sôke:n päätettyä vuonna 2003 kansainvälisen musha shugyô:nsa lopettamalla Taikai:den pitämisen Japanin ulkopuolella (ja 2004 sielläkin, pl. Daikômyôsai:t), päädyin lokakuussa 2004 lähtemään ensimmäiselle harjoitusmatkalleni Japaniin. Tämän matkan aikana hän myönsi minulle godan-arvon ja shidôshi-arvonimen.

Syksyllä 2005 minulle myönnettiin rokudan ja kävin toisella harjoitusmatkalla Japanissa.

Syksyllä 2006 kävin kolmannella harjoitusmatkalla Japanissa.

2006 lopulla minulle myönnettiin kudan.

Vuonna 2007 tuli täyteen 100. käyty seminaari.

Vuoden 2007 ja 2008 alun työmatkailu aiheutti muutoksia harjoitteluun, mutta onnistuin sijoittelemaan niiden väleihin riittävästi seminaareja muun harjoittelun tueksi.

Keväällä 2008 toteutin vihdoin kauan suunnitteilla olleen ensimmäisen harjoitusmatkan Israeliin.

Toukokuussa 2008 kävin neljännellä harjoitusmatkalla Japanissa ja minulle myönnettiin jûdan.

Vuonna 2010 opetin ensimmäistä kertaa ulkomailla.

Kesällä 2010 kävin viidennellä harjoitusmatkalla Japanissa ja minulle myönnettiin jûichidan. Minulle merkittävämpänä seikkana ensimmäinen oppilaani läpäisi godan no shiken:in!

Lokakuussa 2011 kävin kuudennella harjoitusmatkalla Japanissa ja minulle myönnettiin jûnidan.

Vuonna 2012 tuli täyteen 150. käyty seminaari.

Marraskuussa 2012 kävin seitsemännellä harjoitusmatkalla Japanissa ja minulle myönnettiin jûsandan.

Kesällä 2013 minua haastateltiin Satakunnan viikko -lehteen 20-vuotisesta Bujinkan-urastani.

Lokakuussa 2013 kävin kahdeksannella harjoitusmatkalla Japanissa ja minulle myönnettiin jûyondan.

Lokakuussa 2014 kävin yhdeksännellä harjoitusmatkalla Japanissa ja minulle myönnettiin jûgodan – samoissa harjoituksissa jossa toinen oppilaani läpäisi godan no shiken:in.

Syyskuussa 2015 vedin ensimmäisen seminaarini ulkomailla.

Lokakuussa 2015 kävin kymmenennellä harjoitusmatkallani Japanissa.

Vuosi 2015 muodostui tähän asti matkailevimmakseni – Japanin lisäksi olin 15 seminaarilla. Tein kaikkiaan 10 harjoitusmatkaa ulkomaille.

Lokakuussa 2016 kävin yhdennellätoista harjoitusmatkallani Japanissa.

Vuonna 2017 tuli täyteen 200. käyty seminaari.

Lokakuussa 2017 suoritin ensimmäistä kertaa godan no shiken:in.

Marraskuussa 2017 kävin kahdennellatoista harjoitusmatkallani Japanissa.

Lokakuussa 2018 kävin kolmannellatoista harjoitusmatkallani Japanissa ja minulle myönnettiin daishihan-titteli.

Marraskuussa 2019 kävin neljännellätoista harjoitusmatkallani Japanissa.

Maaliskuussa 2020 kävin 227:nnellä seminaarilla – juuri ennen COVID-19:n puhkeamista.

Lokakuussa 2021 kävin 228:nnella seminaarilla – alkaen taas laajentaa harjoitteluani sopeutuen uuteen maailmaan.

Syyskuussa 2022 kävin 229:nnellä seminaarilla.

Tästä on hyvä jatkaa elämää.

 – Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô

Posted in Uncategorized by

Japanilaisten taistelutaitojen säilyminen – juuri ja juuri

Keskiaikaiset taistelutaidot ovat merkittävin osin säilyneet Japanissa Edo-kauden (1600-1868) ja Tokugawa-klaanin ansiosta. Sen sijaan Euroopassahan vastaavat taidot väistyivät ampuma-aseiden yleistymisen myötä ja ovat lähes kadonneet. Vastaavaa melkein tapahtui Japanissakin.

Japanissakin – tietenkin – tuliaseet otettiin heti käyttöön kun niitä sinne tuotiin, mutta poikkeuksellisesti ne sittemmin “siirrettiin syrjään”. Valtaan päästyään Tokugawat halusivat pitää huolen ettei olisi uhkaa vallankaappauksesta ja ottivat tuliaseiden tuotannon hallintaansa. Tarkkaan ottaen niitä ei siis kielletty, vaikka usein niin todetaankin. Tietyt shogunaatin valitsemat klaanit tai joukot käyttivät tuliaseita, muut palasivat terä- ja lyömäaseisiin. Tätä kehitystä – tai objektiivisesti tarkasteltuna tietenkin taantumaa – tuettiin kannustamalla ja jopa käskemällä samurai-luokka taistelutaitojen harjoitteluun. Samalla harjoittelu muodollistui budô-lajeiksi, ja tyylisuuntien määrä ilmeisesti lisääntyi haarautumisten ja uusien ideoiden myötä.

Tämä järjestely riitti – kun ulkoista uhkaa ei ollut – Edo-kauden “rauhan ajalle”. Sivuasiana vain pintaa raapaisevat historiathan jättävät mainitsematta tuon noin 350 vuoden ajanjakson talonpoikaiskapinat, niitähän oli vain tuhansia… ja jotenkin epäilen ettei niitä aina ihan neuvottelemalla ratkaistu.

Edo-kausi kääntyi kohti loppuaan amerikkalaisten mustien laivojen pakottaessa Tokugawa-klaanin kansainväliseen yhteistyöhön. Piakkoin Japanissa syttyi sitten sisällissota pääosin shôgun:in ja keisarin kannattajien välillä. Ottaen huomioon miten vähän sitä käsitellään historioissa, on syytä olettaa sen olleen melko sekavaa aikaa. On myös syytä olettaa taistelutaitokoulukuntia hiipuneen kahinoissa kaatuneiden myötä.

Sisällissodan jälkeen Japanissa alkoi voimakas eurooppalaistuminen – jopa katana vaihtui eurooppalaistyyliseen! Samalla teknologia on alkanut jylläämään vielä hetki sitten käytännössä keskiaikaa viettäneessä maassa, molemmat ovat varmasti vähentäneet taistelutaitojen harjoittamisen suosiota. Kuitenkin harvalla on ollut varaa vapaa-aikaan tuossakin ajassa.

1873 Japani alkaa hakemaan vaikutusvaltaa Kiinassa. Tämä johtaa valtioliittoon Korean kanssa ja vähitellen käynnistyvä sota Kiinan kanssa Toiseen maailmansotaan. Ohessa Japanissa nousee voimakas kansallisuustunne, joka johtaa myös uusien taistelutaitojen suosioon: kansalaisista halutaan vahvoja. Kendo, (Kôdôkan) Jûdô, Aikidô ja (japanilaistettu okinawalaistaito) Karatedô leviävät koko valtioliittoon. Tätä on edeltänyt Morihei Ueshiban ja Jigorô Kanôn työ vanhojen taitajien etsimisessä omien tyyliensä luomiseksi. Samaan ajankohtaan ja toimintaan osuu myös Bujinkan:ille tärkeä Toshitsugu Takamatsu.

Toinen Maailmansota on jälleen harventanut rivejä. Lisäksi Liittoutuneiden miehitysjoukkojen käskystä sodan loputtua 1952-1953 saakka taistelulajien harrastaminen on kielletty. Samaan aikaan maan talous on ollut raunioituneen maan vertainen, joten tuskinpa salassakaan taitoja on paljoa harrastettu. Omistautuneimmat ovat tietenkin tyylejään pitäneet hengissä.

Harrastuskiellon poistuttua alkoi sitten nousu tähän päivään. Yhtenä vahvana välittäjänä toimivat maahan jääneet amerikkalaisjoukot, joiden edustajat päätyvät harjoittelemaan tuoreempia taistelutaitoja ja vievät osaamista mennessään. Vuonna 1964 Jûdô päätyi jo olympialajiksikin. Siinä sivussa vähitellen myös vanhemmat tyylisuunnat heräävät horroksestaan.

Yhteisvaikutuksena eräiden löytyneiden lukujen perusteella Tokugawa-kauden lopulla oli jopa 3000 koulukuntaa – joista nykypäivänä on olemassa enää 500 (varmasti enemmän tai vähemmän alkuperäisinä, näistäkin varmasti suurin osa Edo-kaudella syntyneitä). Eli sellainen hävikki tapahtui vain sadassa vuodessa.

– Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô

Posted in Uncategorized by

Japanilaiset haarniskat

Bujinkan budô taijutsu -harjoittelussa tulee aika ajoin esiin termi “yoroi“, joten ajattelin tällä artikkelilla selventää – tai sitten monimutkaistaa – mitä tuo termi tarkoittaa. Artikkelissa ei ole kuitenkaan tarkoitus luetella kaikkia erilaisia alatyyppejä, versioita tai panssarinpalasia, vaan antaa yleiskuvaus hieman pintaa läpäisten.


Varhaisin tunnettu haarniskamalli – 300-600 -luvuilta – on lakatuista rautasuikaleista valmistettu tankô. Haarniskaan kuuluivat jo olkasuojat ja kypärän niskasuojus.

500-900 -luvuilta tunnetaan keikô, joka oli valmistettu punoksilla yhdistetyistä rauta- ja nahkalaatoista. Haarniska sopi taipuisampana paremmin ratsastajille.

Ylemmilla luokilla oli käytössä ôyoroi (nykyinen termi, aikoinaan nimenä yoroi) 900-1300 -luvuilla, osin statussymbolina jopa 1800-luvulle saakka. Lakatuista rauta- ja nahkasuomuista koostuva haarniska oli raskas ja “laatikkomainen”. Torso muodostui kahdesta osasta, joista toinen suojasi oikean kyljen. Haarniska oli suunniteltu taisteluun jousella ratsailta, jonka vuoksi rintamus oli peitetty nahalla. Haarniskan kankeuden vuoksi ei ole varmastikaan sattumaa että samoihin aikoihin otettiin käyttöön kaareva tachi – kaarevuuden mahdollistaessa pidemmän terän paljastamisen.

1200-luvulla ôyoroi:sta kehittyi kevyempi yksiosainen yoroi, joka sopii paremmin taisteluun jalan. Versioina olivat oikealta suljettava dômaru ja takaa suljettava haramaki, rakenteena ollessa edelleen suomut.

Metallurgian kehittymisen myötä 1500-luvulla käyttöön tulee suomujen sijasta levyrakenteinen gusoku. Tällöin päästään eroon suuresta osasta helposti vaurioituvista suomuripustuksista, lisäksi levyt suojaavat paremmin tuliaseilta.


Vanhemmat haarniskat tehtiin lakatuista metalli- ja nahkasuomuista – ainakin osasyy tähän oli raudan tuotanto-ongelmat – suomut olivat helpompia tehdä. Metallisuomuja käytettiin tärkeimmissä kohdissa, keveämpiä nahkaisia muualla. Suomut oli kiinnitetty toisiinsa punoksin; riippuen siitä haluttiinko kyseiseen haarniskan kohtaan liikkuvuutta ne oli lakattu joko ennen tai jälkeen kiinnityksen – jälkimmäisestä muodostuen käytön kannalta levyjä.

Ôyoroi:ssa on jo pääosat jotka ilmenevät myöhemmissäkin haarniskamalleissa: Hachi-kuvuksi yhteenniitattujen rautaliuskojen päälle rakentuva kypärä (kabuto) niskasuojuksella (shikoro), vartalosuojus (), aiemmat kädessäpidettävät kilvet korvanneet hartiasuojukset (sode), panssarihelma (kusazuri), säärisuojukset (suneate) ja käsivarren suojus (kote) – kuitenkin alunperin vain vasen antaen oikealle vapautta jousenkäyttöön. Lisäksi oli sittemmin poisjääviä osia kuten kainalosuojukset (sendan-no-ita ja kyûbi-no-ita).

Eräänä erikoisena yksityiskohtana ratsastajilla – lähinnä läheteillä – saattoi myös olla käytössä peräänammuttavilta nuolilta suojaava viittamainen horo. Värikkäänä selän taakse pullistuessaan se myös auttoi lähetin tunnistamisessa, ja voisin jopa olettaa sen olleen alkuperäinen tarkoitus…

Komentajien tunnistamisekseen kabuto:on kiinnittämät vaakunat, sarvet ja koristeet suurenivat ajan kuluessa.

Yoroi muodostuu kun ôyoroi:sta karsitaan pikkuosia ja painoa sekä tehdään siitä paremmin vartalonmyötäinen. Erityisesti shikoro ja sode:t pienenevät.

Salkoaseiden yleistyessä pääaseena luovutaan jousen jänteen liikettä helpottaneesta torsopanssarin nahkapäällysteestä. Samoin käyttöön tulee toinen kote suojaamaan myös oikeaa käsivartta.

Kasvosuojuksia (men yoroi, men gu) tuli käyttöön kokonaamioina, puolinaamioina ja niiden versioina. Niitä käytettiin enemmän tai vähemmän – huonoina puolina oli epämukavuus ja näkyvyyden heikkeneminen, hyvinä puolina (varmasti vain jonkinasteinen) suoja ja kypärän sitomisen helpottuminen. Niihin tehtiin usein tekoviikset hurjemman ulkonäön aikaansaamiseksi.

Ôyoroi:n laatikkomainen kusazuri kehittyy paremmin liikkeeseen mukautuvaksi viidestä kahdeksaan -osaiseksi. Lisäksi reidet saivat lisäsuojaa vyötärölle kiinnitetystä niiden päälle laskeutuvasta haidate-suojuksesta.

Yoroi:n kypärät kehittyvät hyvinkin koristeellisiksi varsinkin ylemmillä sotilasjohtajilla. Tunnisteiksi tarkoitetut hyvinkin suuret koristeet ovat – luonnollisesti – keveämpää materiaalia kuin muu haarniska…

Haramaki saattoi olla hyvinkin avoin selkäpuolelta, varsinkin köyhemmillä sotureilla. Kiinnityskohtaa suojaamassa saattoi myös olla “pelkurin levyksi” kutsuttu taustalevy se-ita.

Gusoku:ssa suurimpana muutoksena aiempiin on levyrakenteinen torsopanssari tôsei dô. Panssari pystyy jopa pysäyttämään musketin kuulan. Ulkomuotoa muuttavat myös olkavartta myötäilevät pienemmät sode:t.

Joukkojen kasvaessa ja tultua käyttöön otetaan käyttöön selässä kannettava sashimono-viiri – muuten olisi vaikea tunnistaa taistelukentän savuisessa sekasorrossa missä ovat omat ja viholliset. Eikä pidä myöskään unohtaa psykologista vaikutusta sotilaiden tullessa näyttävemmiksi ja “suuremmiksi”.

Kusazuri:sta aletaan jostain syystä käyttää nimeä gessan.

Edo-kaudella haarniskoja aletaan tehdä keveämmistä materiaaleista tai huomattavasti ohuemmalla materiaalilla paraateja tms. varten.


Näen haarniskan käytön tärkeimmän syyn olleen suoja nuolia vastaan – ja myöhemmin tietenkin tuliaseet mukaanluettuna. Tottakai haarniska antaa suojaa erityisesti viiltoja vastaan ja absorboi osan siitäkin iskuenergiasta – mutta suoja lähitaistelussa on sitten ollut toissijainen syy. Jos ajattelee vaikka ratsastavaa samurai:ta, niin hänen suojansa maan tasalta tulevia iskuja vastaan on huomattavasti huonompi kuin ilmasta tulevilta nuolilta.

Itsensä ja/tai joukkojensa varustaminen haarniskoilla on ollut aina varmasti kallista, mutta varmasti niitä käytettiin niin paljon kuin mahdollista – ilmiselvästä syystä… Haarniskoiden hankkimisen helpottamiseksi varmasti myös “kierrätys” on toiminut taistelujen jälkeen.

Varsinkin aiempina aikoina jalkamiehet käyttivät keveämpää varustusta – joko kustannus- tai painosyistä – yleensä rintahaarniska, raajojen suojukset ja jonkinlainen kypärä. Myöhemmin daimyô:iden rikastuessa ja jousten käytön muuttuessa massamaiseksi on joukkoja varustettu paremmin.

Hyöty harjoittelussa

Monien tekniikoiden alkuperä on haarniska-ajalta. Haarniskan käyttäminen harjoitellessa – tai edes mielessä pitäminen – auttaa ymmärtämään miksi tekniikat tehdään miten ne tehdään. Tätä kautta pääsee siis pohtimaan onko tekniikoita syytä varioida taisteluun ilman haarniskaa.

Tuon historiallisuuden lisäksi – ehkä jopa tärkeämpänä – on liikkeen ergonomian parantaminen. Haarniskan tuoman lisäpainon liikuttaminen vaatii parempaa liikkumista. Käänteisesti haarniska myös selittää miksi liikutaan kuten liikutaan.

Samalla haarniska auttaa muistamaan vaatetuksen tai varustuksen huomioimisen mutenkin tekniikkaa tehtäessä.

– Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô

Posted in Uncategorized by

Buki kautta aikojen

Alla olevassa taulukossa on esitetty japanilaisen historiallisen aseistuksen ja varustuksen käyttövuosia. Se on koottu sirpaleisista maininnoista eri lähteistä ja on varmasti vain ohjeellinen.

– Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô


Posted in Uncategorized by


Allaolevassa taulukossa Bujinkan:in vyöarvot ja arvonimet on ilmaistuna numeroilla, japanilaisilla nimillä ja keikogi:hin kiinnitettävillä merkeillä.

Posted in Uncategorized by

Naginata and Nagamaki

Naginata and nagamaki are two partially similar weapons of which it is difficult to find information. The reason for this is probably because during the Edo period the sword became the focus pushing other weapons aside.

The meaning of this article is not to teach how to use the weapons The way to learn how to use them is to use them – preferably while getting advice from someone who knows it… This article focuses on the weapons themselves while letting some questions linger.

Both are polearms with a cutting blade, with shaft or handle with an oval cross-section enabling cutting strikes. These weapons are in their purest – or basic – form quite dissimilar, but their varieties get closer to the same form.

Naginata (mowing edge) is a spear weapon with a cutting blade cut and grooved in a very distinctive way. The shape of the blade differs from other Japanese weapons.

Nagamaki (long wrapping) is a sword with with handle and blade of similar length. The “maki” in the name refers to the fabric ribbon used to cover a sword’s handle. Close relative ôdachi/nodachi could then be defined fitting between nagamaki and normal sword – “bigger but still looks like a normal sword”.

But when a naginata is made with a longer blade and a nagamaki is made without the wrapping – or the length of handle or blade is varied – then we’ll arrive to a more uncertain ground and classification gets ifficult. Especially when one takes into account other varieties of cutting spears and other similar weapons with different names.

Both have most certainly seen battlefield use – in what extent is difficult to say. However, I’d say the “pure” nagamaki has seen a smaller role because of being more difficult to use (and more expensive). On the other, the “pure” naginata is a bit unnecessarily ornamental for massed use in combat. In any way as individual armor has evolved both of the weapons have lost their usability against it when compared to a thrusting spear. In the case of nagamaki problem has also been the requirement for a larger equipment and greater need for skill in the manufacturing process than with blades of normal length.

Which of them is older – for that I’ve heard both alternatives. Roughly we are talking about what happened first – spear blade was lenghtened or a sword’s handle. One source of old Japanese weapons are paintings – but there are examples where the painter has illustrated weapons and equipment of his own era on a historical painting – so they are not totally trustworthy, and on the other hand the they are not necessarily detailed enough. Oldest example of these weapons could be considered to be the tsukushi-naginata (a spear weapon with cutting/hacking blade fitted with a socket), but to me it’s a different animal than “pure” naginata.

During the Edo period naginata became a home defence weapon for samurai women. Why – for that I haven’t found a definitive reason. Often the reason given is that it is suitable for women because of need for relatively little power. But this would actually favor a thrusting spear… If one would think about the matter beginning from the requirement, meaning how to defend oneself within house and garden, then a more fitting choice for me would be a bow (of suitable strength) – of which even Tomoe Gozen was famous for… It would even be more applicable for indoors than a naginata requiring quite wide movements, even though a spear weapon gives certain self-confidence. Of course to get the most out of the bow requires distance… but getting the naginata into hand also requires time… And for the real surprise attack, there’s the kaiken.

So there has to be some other reason for this development (it is always good to remember that even in the old times there were smart and logical people…), and a logical reason would be that the use of naginata was practiced/applied for home defence because one was available.

(What was the extent of practice is a different matter altogether – during the Edo period even male samurai had to be encouraged to train!)

A while back I heard an interesting piece of information: naginata was part of the dowry for a bride of samurai class! So the logic seems clear: since the naginata came to the house with the bride, and being her weapon most likely stayed there, it’s use for defence is quite understandable. But why naginata?

For some reason – most likely because they were displaced by firearms but still were a reminder of old times – during the Edo period spears and naginata became a symbol for samurai‘s formal standing. For example they could be seen beside a castle gate. Another example is in Ritta Nakanishi’s book The History of Japanese Armor there’s a drawing of a samurai entourage from that era. It consists of for example units of musket, bow, and spear men and coming just behind the leader a naginata carrier!

It was mentioned in another book that in 1149 Taira no Kiyomori saw in a dream that the naginata of sea goddess would help him oversee peace and order in the country and to protect the imperial family. Just might be basis for the symbol value…

To reverse my theorizing, I’d suppose the shaping of the naginata blade comes from this symbol value – maybe even Benkei used this kind of weapon. On the battlefields a large variety of cutting spears where the size and shape of the blade and it’s length in relation to the shaft has varied according to materials available, skill of manufacturers, fashion and the users’ preferences. The weapons have most likely had different general and local names, which have mixed during times. And all have had their uses on their times.

Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô

Posted in Uncategorized by

Naginata ja nagamaki

Naginata ja nagamaki ovat kaksi osin samankaltaista asetta, josta on kovin vähän tietoa saatavissa. Tämä johtunee Edo-kauden painottumisesta miekkaan, jolloin muut aseet jäivät suuresti unholaan.

Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole opettaa käyttämään noita aseita, sen oppii käyttämällä – mielellään sen osaavan opastuksella… Tämä artikkeli keskittyy itse aseisiin heittäen myös kysymyksiä ilmaan.

Molemmathan ovat viiltoteräisiä salkoaseita, joissa on ovaalin poikkileikkauksen omaava varsi/kahva mahdollistamaan viiltävät lyönnit. Nuo aseet ovat ääripäissään – tai perusmuodoissaan – hyvinkin erilaisia, mutta niiden variaatiot lähestyvät toisiaan.

Naginata (niittoterä) on tietyllä tavalla viistetyllä ja uurretulla leikkaavalla terällä varustettu keihäsase. Terän muotoilu on erilainen kuin muissa japanilaisissa aseissa.

Nagamaki (pitkä käärintä) on terän mittaisella kahvalla varustettu miekka. Nimen “maki” viittaa juuri kahvan päällystyksenä käytettyyn kangasnauhaan. Läheisen sukulaisen ôdachi/nodachi:n voisi sitten määrittää nagamaki:n ja normaalimiekan välille – eli “isompi mutta näyttää vielä normaalihkolta miekalta”.

Sitten kun naginata tehdäänkin pitemmällä terällä ja nagamaki:sta jätetään käärintä pois – ja vaikka säädetään terän tai kahvan mittaa – ollaankin epävarmemmalla maaperällä ja luokittelu menee vaikeammaksi. Varsinkin kun mukaan heitetään erimalliset viiltokykyiset keihäänterät ja muut eri nimillä tunnetut samankaltaiset aseet.

Kummatkin ovat varmasti olleet käytössä taistelukentillä – miten paljolti, sitä on vaikea sanoa. Väittäisin kuitenkin “puhtaan” nagamaki:n vaikeampana käyttää (ja kalliimpana) olleen pienemmässä roolissa. Toisaalta “puhdas” naginata:kin tuntuu tarpeettoman koristeelliselta massamaiseen taistelukäyttöön. Joka tapauksessa haarniskoinnin kehittyessä kumpikin on menettänyt merkitystään viiltoaseen ollessa vaikeampi käyttää haarniskoitua vastustajaa vastaan verrattuna pistokeihääseen. Nagamaki:n kohdalla ongelmana on ollut myös valmistuksessa vaatimukset suuremmille välineille ja paremmalle taidolle kuin normaalikokoisissa terissä.

Kumpi ase on vanhempi – siitä olen kuullut molemmat vaihtoehdot. Kysehän on karkeasti siitä onko ensin keihäänterä pidentynyt vai miekan kahva. Kumpikin vaihtoehto on täysin mahdollinen. Yhtenä lähteenä vanhoihin japanilaisiin aseisiin ovat maalaukset – mutta on olemassa esimerkkejä joissa maalari on kuvannut oman aikansa aseita ja muita varusteita historialliseen maalaukseen – joten niihinkään ei voi täysin luottaa eikä toisaalta detaljitarkkuus välttämättä riitä. Vanhimpana esimerkkinä näistä aseista voisi pitää muinaista tsukushi-naginata:a (keihäsase holkkikiinnitteisellä viilto/hakkuuterällä), mutta pidän sitä eri eläimenä kuin “puhdasta” naginata:a.

Edo-kaudella naginata:sta muodostuu samurai-naisten kodinturva-ase. Miksi – siihen en ole löytänyt varmaa syytä. Usein perustellaan sen sopivan aseena naisille vähäisen voiman tarpeen takia. Tämän perustelu puoltaisi kuitenkin pistokeihään käyttöä… Jos lähtee miettimään asiaa tarpeesta, eli kuinka puolustaa itseään talossa ja puutarhassa, niin sopivampi vaihtoehto olisi mielestäni ollut sopivantehoinen jousi – josta Tomoe Gozenkin oli kuuluisa… Se sopisi myös talon sisälle paremmin kuin laajahkoja liikkeitä vaativa naginata, vaikka tietenkin keihäsase antaakin tiettyä itsevarmuutta. Ja tietenkin jousen tehokkain käyttö vaatii etäisyyttä… mutta pitää sen naginata:nkin hakemiseen olla aikaa… Todelliseen yllätyshyökkäykseen on olemassa kaiken.

Tälle kehityksellä tulee siis olla joku muu syy (aina on hyvä muistaa että entisaikoinakin oli fiksuja ja loogisia ihmisiä…), ja looginen sellainen voisi olla että naginata:n käyttöä harjoiteltiin/sovellettiin kodin puolustukseen koska sellainen oli saatavilla.

(Miten paljon käyttöä sitten harjoiteltiin on ihan oma asiansa – Edo-kaudellahan samurai-miehiäkin täytyi kehottaa harjoitteluun!)

Taannoin kuulin mielenkiintoisen tiedonpalan: naginata oli osa samurai-luokkaan kuuluvan morsiamen myötäjäisiä! Joten logiikka vaikuttaa siis selkeältä: kun kerran naginata tuli taloon morsiamen mukana, ja hänen aseenaan varmasti pysyi siellä, sen käyttäminen puolustukseen on varsin johdonmukaista. Mutta miksi naginata?

Jostain syystä – todennäköisesti niiden jäätyä tuliaseiden jalkoihin ja muistuttaessaan vanhoista ajoista – Edo-kaudella keihäistä ja naginatoista muodostui samurai:n muodollinen arvon symboli. Niitä esimerkiksi oli linnojen porttien pielissä. Toisena esimerkkinä Ritta Nakanishin kirjassa The History of Japanese Armor, on piirros samurai-saattueesta tuolta ajalta. Saattueeseen kuuluu mm. osastoina musketti-, jousi- ja keihäsmiehiä ja johtajan takana naginata:n kantaja!

Toinen kirja tiesi kertoa, että 1149 Taira no Kiyomori näki unessa merenjumalattaren naginata:n auttavan häntä valvomaan valtakunnan rauhaa ja järjestystä sekä suojelemaan keisarillista sukua. Voisi vaikka olla pohjaa symboliasemalle…

Kääntääkseni teorisointini vielä taaksepäin, voisin olettaa naginata:n terän muotoilun johtuvan juuri tuosta symboliasemasta – saattoihan vaikka Benkei käyttää sen kaltaista asetta. Taistelukentillä on sitten käytetty laajaa valikoimaa viiltäviä keihäitä, joissa terän koko, malli ja pituus suhteessa varteen on vaihdellut raaka-aineiden saatavuuden, valmistajien taidon, muodin ja käyttäjien mielihalujen perusteella. Niillä on sitten varmasti ollut erilaisia yleisiä ja alueellisia nimiä ja määritelmiä, jotka ovat sekoittuneet ajan myötä. Ja kaikille on ollut käyttönsä aikoinansa.

Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô

Posted in Uncategorized by