Naginata ja nagamaki

Naginata ja nagamaki ovat kaksi osin samankaltaista asetta, josta on kovin vähän tietoa saatavissa. Tämä johtunee Edo-kauden painottumisesta miekkaan, jolloin muut aseet jäivät suuresti unholaan.

Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole opettaa käyttämään noita aseita, sen oppii käyttämällä – mielellään sen osaavan opastuksella… Tämä artikkeli keskittyy itse aseisiin heittäen myös kysymyksiä ilmaan.

Molemmathan ovat viiltoteräisiä salkoaseita, joissa on ovaalin poikkileikkauksen omaava varsi/kahva mahdollistamaan viiltävät lyönnit. Nuo aseet ovat ääripäissään – tai perusmuodoissaan – hyvinkin erilaisia, mutta niiden variaatiot lähestyvät toisiaan.

Naginata (niittoterä) on tietyllä tavalla viistetyllä ja uurretulla leikkaavalla terällä varustettu keihäsase. Terän muotoilu on erilainen kuin muissa japanilaisissa aseissa.

Nagamaki (pitkä käärintä) on terän mittaisella kahvalla varustettu miekka. Nimen “maki” viittaa juuri kahvan päällystyksenä käytettyyn kangasnauhaan. Läheisen sukulaisen ôdachi/nodachi:n voisi sitten määrittää nagamaki:n ja normaalimiekan välille – eli “isompi mutta näyttää vielä normaalihkolta miekalta”.

Sitten kun naginata tehdäänkin pitemmällä terällä ja nagamaki:sta jätetään käärintä pois – ja vaikka säädetään terän tai kahvan mittaa – ollaankin epävarmemmalla maaperällä ja luokittelu menee vaikeammaksi. Varsinkin kun mukaan heitetään erimalliset viiltokykyiset keihäänterät ja muut eri nimillä tunnetut samankaltaiset aseet.

Kummatkin ovat varmasti olleet käytössä taistelukentillä – miten paljolti, sitä on vaikea sanoa. Väittäisin kuitenkin “puhtaan” nagamaki:n vaikeampana käyttää (ja kalliimpana) olleen pienemmässä roolissa. Toisaalta “puhdas” naginata:kin tuntuu tarpeettoman koristeelliselta massamaiseen taistelukäyttöön. Joka tapauksessa haarniskoinnin kehittyessä kumpikin on menettänyt merkitystään viiltoaseen ollessa vaikeampi käyttää haarniskoitua vastustajaa vastaan verrattuna pistokeihääseen. Nagamaki:n kohdalla ongelmana on ollut myös valmistuksessa vaatimukset suuremmille välineille ja paremmalle taidolle kuin normaalikokoisissa terissä.

Kumpi ase on vanhempi – siitä olen kuullut molemmat vaihtoehdot. Kysehän on karkeasti siitä onko ensin keihäänterä pidentynyt vai miekan kahva. Kumpikin vaihtoehto on täysin mahdollinen. Yhtenä lähteenä vanhoihin japanilaisiin aseisiin ovat maalaukset – mutta on olemassa esimerkkejä joissa maalari on kuvannut oman aikansa aseita ja muita varusteita historialliseen maalaukseen – joten niihinkään ei voi täysin luottaa eikä toisaalta detaljitarkkuus välttämättä riitä. Vanhimpana esimerkkinä näistä aseista voisi pitää muinaista tsukushi-naginata:a (keihäsase holkkikiinnitteisellä viilto/hakkuuterällä), mutta pidän sitä eri eläimenä kuin “puhdasta” naginata:a.

Edo-kaudella naginata:sta muodostuu samurai-naisten kodinturva-ase. Miksi – siihen en ole löytänyt varmaa syytä. Usein perustellaan sen sopivan aseena naisille vähäisen voiman tarpeen takia. Tämän perustelu puoltaisi kuitenkin pistokeihään käyttöä… Jos lähtee miettimään asiaa tarpeesta, eli kuinka puolustaa itseään talossa ja puutarhassa, niin sopivampi vaihtoehto olisi mielestäni ollut sopivantehoinen jousi – josta Tomoe Gozenkin oli kuuluisa… Se sopisi myös talon sisälle paremmin kuin laajahkoja liikkeitä vaativa naginata, vaikka tietenkin keihäsase antaakin tiettyä itsevarmuutta. Ja tietenkin jousen tehokkain käyttö vaatii etäisyyttä… mutta pitää sen naginata:nkin hakemiseen olla aikaa… Todelliseen yllätyshyökkäykseen on olemassa kaiken.

Tälle kehityksellä tulee siis olla joku muu syy (aina on hyvä muistaa että entisaikoinakin oli fiksuja ja loogisia ihmisiä…), ja looginen sellainen voisi olla että naginata:n käyttöä harjoiteltiin/sovellettiin kodin puolustukseen koska sellainen oli saatavilla.

(Miten paljon käyttöä sitten harjoiteltiin on ihan oma asiansa – Edo-kaudellahan samurai-miehiäkin täytyi kehottaa harjoitteluun!)

Taannoin kuulin mielenkiintoisen tiedonpalan: naginata oli osa samurai-luokkaan kuuluvan morsiamen myötäjäisiä! Joten logiikka vaikuttaa siis selkeältä: kun kerran naginata tuli taloon morsiamen mukana, ja hänen aseenaan varmasti pysyi siellä, sen käyttäminen puolustukseen on varsin johdonmukaista. Mutta miksi naginata?

Jostain syystä – todennäköisesti niiden jäätyä tuliaseiden jalkoihin ja muistuttaessaan vanhoista ajoista – Edo-kaudella keihäistä ja naginatoista muodostui samurai:n muodollinen arvon symboli. Niitä esimerkiksi oli linnojen porttien pielissä. Toisena esimerkkinä Ritta Nakanishin kirjassa The History of Japanese Armor, on piirros samurai-saattueesta tuolta ajalta. Saattueeseen kuuluu mm. osastoina musketti-, jousi- ja keihäsmiehiä ja johtajan takana naginata:n kantaja!

Toinen kirja tiesi kertoa, että 1149 Taira no Kiyomori näki unessa merenjumalattaren naginata:n auttavan häntä valvomaan valtakunnan rauhaa ja järjestystä sekä suojelemaan keisarillista sukua. Voisi vaikka olla pohjaa symboliasemalle…

Kääntääkseni teorisointini vielä taaksepäin, voisin olettaa naginata:n terän muotoilun johtuvan juuri tuosta symboliasemasta – saattoihan vaikka Benkei käyttää sen kaltaista asetta. Taistelukentillä on sitten käytetty laajaa valikoimaa viiltäviä keihäitä, joissa terän koko, malli ja pituus suhteessa varteen on vaihdellut raaka-aineiden saatavuuden, valmistajien taidon, muodin ja käyttäjien mielihalujen perusteella. Niillä on sitten varmasti ollut erilaisia yleisiä ja alueellisia nimiä ja määritelmiä, jotka ovat sekoittuneet ajan myötä. Ja kaikille on ollut käyttönsä aikoinansa.

Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô


Posted in Uncategorized by