Japanilaisten taistelutaitojen säilyminen – juuri ja juuri
Keskiaikaiset taistelutaidot ovat merkittävin osin säilyneet Japanissa Edo-kauden (1600-1868) ja Tokugawa-klaanin ansiosta. Sen sijaan Euroopassahan vastaavat taidot väistyivät ampuma-aseiden yleistymisen myötä ja ovat lähes kadonneet. Vastaavaa melkein tapahtui Japanissakin.
Japanissakin – tietenkin – tuliaseet otettiin heti käyttöön kun niitä sinne tuotiin, mutta poikkeuksellisesti ne sittemmin “siirrettiin syrjään”. Valtaan päästyään Tokugawat halusivat pitää huolen ettei olisi uhkaa vallankaappauksesta ja ottivat tuliaseiden tuotannon hallintaansa. Tarkkaan ottaen niitä ei siis kielletty, vaikka usein niin todetaankin. Tietyt shogunaatin valitsemat klaanit tai joukot käyttivät tuliaseita, muut palasivat terä- ja lyömäaseisiin. Tätä kehitystä – tai objektiivisesti tarkasteltuna tietenkin taantumaa – tuettiin kannustamalla ja jopa käskemällä samurai-luokka taistelutaitojen harjoitteluun. Samalla harjoittelu muodollistui budô-lajeiksi, ja tyylisuuntien määrä ilmeisesti lisääntyi haarautumisten ja uusien ideoiden myötä.
Tämä järjestely riitti – kun ulkoista uhkaa ei ollut – Edo-kauden “rauhan ajalle”. Sivuasiana vain pintaa raapaisevat historiathan jättävät mainitsematta tuon noin 350 vuoden ajanjakson talonpoikaiskapinat, niitähän oli vain tuhansia… ja jotenkin epäilen ettei niitä aina ihan neuvottelemalla ratkaistu.
Edo-kausi kääntyi kohti loppuaan amerikkalaisten mustien laivojen pakottaessa Tokugawa-klaanin kansainväliseen yhteistyöhön. Piakkoin Japanissa syttyi sitten sisällissota pääosin shôgun:in ja keisarin kannattajien välillä. Ottaen huomioon miten vähän sitä käsitellään historioissa, on syytä olettaa sen olleen melko sekavaa aikaa. On myös syytä olettaa taistelutaitokoulukuntia hiipuneen kahinoissa kaatuneiden myötä.
Sisällissodan jälkeen Japanissa alkoi voimakas eurooppalaistuminen – jopa katana vaihtui eurooppalaistyyliseen! Samalla teknologia on alkanut jylläämään vielä hetki sitten käytännössä keskiaikaa viettäneessä maassa, molemmat ovat varmasti vähentäneet taistelutaitojen harjoittamisen suosiota. Kuitenkin harvalla on ollut varaa vapaa-aikaan tuossakin ajassa.
1873 Japani alkaa hakemaan vaikutusvaltaa Kiinassa. Tämä johtaa valtioliittoon Korean kanssa ja vähitellen käynnistyvä sota Kiinan kanssa Toiseen maailmansotaan. Ohessa Japanissa nousee voimakas kansallisuustunne, joka johtaa myös uusien taistelutaitojen suosioon: kansalaisista halutaan vahvoja. Kendo, (Kôdôkan) Jûdô, Aikidô ja (japanilaistettu okinawalaistaito) Karatedô leviävät koko valtioliittoon. Tätä on edeltänyt Morihei Ueshiban ja Jigorô Kanôn työ vanhojen taitajien etsimisessä omien tyyliensä luomiseksi. Samaan ajankohtaan ja toimintaan osuu myös Bujinkan:ille tärkeä Toshitsugu Takamatsu.
Toinen Maailmansota on jälleen harventanut rivejä. Lisäksi Liittoutuneiden miehitysjoukkojen käskystä sodan loputtua 1952-1953 saakka taistelulajien harrastaminen on kielletty. Samaan aikaan maan talous on ollut raunioituneen maan vertainen, joten tuskinpa salassakaan taitoja on paljoa harrastettu. Omistautuneimmat ovat tietenkin tyylejään pitäneet hengissä.
Harrastuskiellon poistuttua alkoi sitten nousu tähän päivään. Yhtenä vahvana välittäjänä toimivat maahan jääneet amerikkalaisjoukot, joiden edustajat päätyvät harjoittelemaan tuoreempia taistelutaitoja ja vievät osaamista mennessään. Vuonna 1964 Jûdô päätyi jo olympialajiksikin. Siinä sivussa vähitellen myös vanhemmat tyylisuunnat heräävät horroksestaan.
Yhteisvaikutuksena eräiden löytyneiden lukujen perusteella Tokugawa-kauden lopulla oli jopa 3000 koulukuntaa – joista nykypäivänä on olemassa enää 500 (varmasti enemmän tai vähemmän alkuperäisinä, näistäkin varmasti suurin osa Edo-kaudella syntyneitä). Eli sellainen hävikki tapahtui vain sadassa vuodessa.
– Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô
Posted in Uncategorized by Webmaster