Japanilaiset haarniskat

Bujinkan budô taijutsu -harjoittelussa tulee aika ajoin esiin termi “yoroi“, joten ajattelin tällä artikkelilla selventää – tai sitten monimutkaistaa – mitä tuo termi tarkoittaa. Artikkelissa ei ole kuitenkaan tarkoitus luetella kaikkia erilaisia alatyyppejä, versioita tai panssarinpalasia, vaan antaa yleiskuvaus hieman pintaa läpäisten.

Päätyypit

Varhaisin tunnettu haarniskamalli – 300-600 -luvuilta – on lakatuista rautasuikaleista valmistettu tankô. Haarniskaan kuuluivat jo olkasuojat ja kypärän niskasuojus.

500-900 -luvuilta tunnetaan keikô, joka oli valmistettu punoksilla yhdistetyistä rauta- ja nahkalaatoista. Haarniska sopi taipuisampana paremmin ratsastajille.

Ylemmilla luokilla oli käytössä ôyoroi (nykyinen termi, aikoinaan nimenä yoroi) 900-1300 -luvuilla, osin statussymbolina jopa 1800-luvulle saakka. Lakatuista rauta- ja nahkasuomuista koostuva haarniska oli raskas ja “laatikkomainen”. Torso muodostui kahdesta osasta, joista toinen suojasi oikean kyljen. Haarniska oli suunniteltu taisteluun jousella ratsailta, jonka vuoksi rintamus oli peitetty nahalla. Haarniskan kankeuden vuoksi ei ole varmastikaan sattumaa että samoihin aikoihin otettiin käyttöön kaareva tachi – kaarevuuden mahdollistaessa pidemmän terän paljastamisen.

1200-luvulla ôyoroi:sta kehittyi kevyempi yksiosainen yoroi, joka sopii paremmin taisteluun jalan. Versioina olivat oikealta suljettava dômaru ja takaa suljettava haramaki, rakenteena ollessa edelleen suomut.

Metallurgian kehittymisen myötä 1500-luvulla käyttöön tulee suomujen sijasta levyrakenteinen gusoku. Tällöin päästään eroon suuresta osasta helposti vaurioituvista suomuripustuksista, lisäksi levyt suojaavat paremmin tuliaseilta.

Rakenne

Vanhemmat haarniskat tehtiin lakatuista metalli- ja nahkasuomuista – ainakin osasyy tähän oli raudan tuotanto-ongelmat – suomut olivat helpompia tehdä. Metallisuomuja käytettiin tärkeimmissä kohdissa, keveämpiä nahkaisia muualla. Suomut oli kiinnitetty toisiinsa punoksin; riippuen siitä haluttiinko kyseiseen haarniskan kohtaan liikkuvuutta ne oli lakattu joko ennen tai jälkeen kiinnityksen – jälkimmäisestä muodostuen käytön kannalta levyjä.

Ôyoroi:ssa on jo pääosat jotka ilmenevät myöhemmissäkin haarniskamalleissa: Hachi-kuvuksi yhteenniitattujen rautaliuskojen päälle rakentuva kypärä (kabuto) niskasuojuksella (shikoro), vartalosuojus (dô), aiemmat kädessäpidettävät kilvet korvanneet hartiasuojukset (sode), panssarihelma (kusazuri), säärisuojukset (suneate) ja käsivarren suojus (kote) – kuitenkin alunperin vain vasen antaen oikealle vapautta jousenkäyttöön. Lisäksi oli sittemmin poisjääviä osia kuten kainalosuojukset (sendan-no-ita ja kyûbi-no-ita).

Eräänä erikoisena yksityiskohtana ratsastajilla – lähinnä läheteillä – saattoi myös olla käytössä peräänammuttavilta nuolilta suojaava viittamainen horo. Värikkäänä selän taakse pullistuessaan se myös auttoi lähetin tunnistamisessa, ja voisin jopa olettaa sen olleen alkuperäinen tarkoitus…

Komentajien tunnistamisekseen kabuto:on kiinnittämät vaakunat, sarvet ja koristeet suurenivat ajan kuluessa.

Yoroi muodostuu kun ôyoroi:sta karsitaan pikkuosia ja painoa sekä tehdään siitä paremmin vartalonmyötäinen. Erityisesti shikoro ja sode:t pienenevät.

Salkoaseiden yleistyessä pääaseena luovutaan jousen jänteen liikettä helpottaneesta torsopanssarin nahkapäällysteestä. Samoin käyttöön tulee toinen kote suojaamaan myös oikeaa käsivartta.

Kasvosuojuksia (men yoroi, men gu) tuli käyttöön kokonaamioina, puolinaamioina ja niiden versioina. Niitä käytettiin enemmän tai vähemmän – huonoina puolina oli epämukavuus ja näkyvyyden heikkeneminen, hyvinä puolina (varmasti vain jonkinasteinen) suoja ja kypärän sitomisen helpottuminen. Niihin tehtiin usein tekoviikset hurjemman ulkonäön aikaansaamiseksi.

Ôyoroi:n laatikkomainen kusazuri kehittyy paremmin liikkeeseen mukautuvaksi viidestä kahdeksaan -osaiseksi. Lisäksi reidet saivat lisäsuojaa vyötärölle kiinnitetystä niiden päälle laskeutuvasta haidate-suojuksesta.

Yoroi:n kypärät kehittyvät hyvinkin koristeellisiksi varsinkin ylemmillä sotilasjohtajilla. Tunnisteiksi tarkoitetut hyvinkin suuret koristeet ovat – luonnollisesti – keveämpää materiaalia kuin muu haarniska…

Haramaki saattoi olla hyvinkin avoin selkäpuolelta, varsinkin köyhemmillä sotureilla. Kiinnityskohtaa suojaamassa saattoi myös olla “pelkurin levyksi” kutsuttu taustalevy se-ita.

Gusoku:ssa suurimpana muutoksena aiempiin on levyrakenteinen torsopanssari tôsei dô. Panssari pystyy jopa pysäyttämään musketin kuulan. Ulkomuotoa muuttavat myös olkavartta myötäilevät pienemmät sode:t.

Joukkojen kasvaessa ja tultua käyttöön otetaan käyttöön selässä kannettava sashimono-viiri – muuten olisi vaikea tunnistaa taistelukentän savuisessa sekasorrossa missä ovat omat ja viholliset. Eikä pidä myöskään unohtaa psykologista vaikutusta sotilaiden tullessa näyttävemmiksi ja “suuremmiksi”.

Kusazuri:sta aletaan jostain syystä käyttää nimeä gessan.

Edo-kaudella haarniskoja aletaan tehdä keveämmistä materiaaleista tai huomattavasti ohuemmalla materiaalilla paraateja tms. varten.

Käyttö

Näen haarniskan käytön tärkeimmän syyn olleen suoja nuolia vastaan – ja myöhemmin tietenkin tuliaseet mukaanluettuna. Tottakai haarniska antaa suojaa erityisesti viiltoja vastaan ja absorboi osan siitäkin iskuenergiasta – mutta suoja lähitaistelussa on sitten ollut toissijainen syy. Jos ajattelee vaikka ratsastavaa samurai:ta, niin hänen suojansa maan tasalta tulevia iskuja vastaan on huomattavasti huonompi kuin ilmasta tulevilta nuolilta.

Itsensä ja/tai joukkojensa varustaminen haarniskoilla on ollut aina varmasti kallista, mutta varmasti niitä käytettiin niin paljon kuin mahdollista – ilmiselvästä syystä… Haarniskoiden hankkimisen helpottamiseksi varmasti myös “kierrätys” on toiminut taistelujen jälkeen.

Varsinkin aiempina aikoina jalkamiehet käyttivät keveämpää varustusta – joko kustannus- tai painosyistä – yleensä rintahaarniska, raajojen suojukset ja jonkinlainen kypärä. Myöhemmin daimyô:iden rikastuessa ja jousten käytön muuttuessa massamaiseksi on joukkoja varustettu paremmin.

Hyöty harjoittelussa

Monien tekniikoiden alkuperä on haarniska-ajalta. Haarniskan käyttäminen harjoitellessa – tai edes mielessä pitäminen – auttaa ymmärtämään miksi tekniikat tehdään miten ne tehdään. Tätä kautta pääsee siis pohtimaan onko tekniikoita syytä varioida taisteluun ilman haarniskaa.

Tuon historiallisuuden lisäksi – ehkä jopa tärkeämpänä – on liikkeen ergonomian parantaminen. Haarniskan tuoman lisäpainon liikuttaminen vaatii parempaa liikkumista. Käänteisesti haarniska myös selittää miksi liikutaan kuten liikutaan.

Samalla haarniska auttaa muistamaan vaatetuksen tai varustuksen huomioimisen mutenkin tekniikkaa tehtäessä.

– Jukka Nummenranta, daishihan, dôjô-chô


Posted in Uncategorized by